We fight together!

Linkki on super. Silloin, kun ohjaaja tajuaa ja osaa alkaa vaatia siltä asioita. Tänäaamuna käytettiin viilentynyt ilma hyväksi ja lähdettiin vääntämään tokoa ihan olan takaa. Puolet aamuruuasta taskuun ja naksutin messiin. Kauas ei lähdetty - semihäiriöön meidän parkkipaikalle. Otollinen treenipaikka koiralle, joka on pikkaisen autojen kyttäämisen perään. Lyhentelin myös treenihihnan ja totesin, että pitää ostaa uusi ketjupanta. Seefferin vanha kun on vähän liian iso. Tosin, joku lyhyt grippi olisi ihan unelma, limen vihreänä.

Linkin kanssa tehtailtiin seuruuta, sekä peruasentoja. Hirveästi ei nyt pyöritelty, vaan keskityin naksuttelemaan hyvästä kontaktissa seuruussa pidemmällä matkalla ja haastavissa kohdissa myös perusasennon kontaktista. Tehtiin tätä hihnassa ja vapaana. Haastaviin hetkiin luettakoon parkkipaikalla liikkuvat ihmiset ja autot. Nostatin sitä myös vähän äänellä (mitä tultiin tekemään, tehdäänkö vähän töitä, tehäänkö) ja sain supertoimintaa koiran osalta. Yksi, mihin olen kiinnittänyt huomiota, on kontaktin tippuminen liikkeelle lähdössä, joten tätä tehtiin myös ja palkkailtiin hyvistä. Lähinnä tekniikka treeniä. Otettiin myös askeleen siirtymiä ja mahtavasti paimen teki työtään. Sillä selkeästi raksutti, kun huomautin sille siitä, kun lyhyellä matkalla kontakti tai seuruu rakoili. Hoksasi, ettei tehtävää enää helpotettukaan, vaan piti oikeasti tehdä duunia. Ja jumankauta, minähän vaadin. Vaadin, että koira tekee töitä, kun se osaa. Löydettiin tosi bueno yhteinen sävel, ja seuruu oli tosi nättiä jopa niin, että käsi oli alhaalla. Tästä on suunta ylöspäin.

Myönnän silti syyllistyneeni vähän hömpöttelemään jäävien erottelua. Maahanmenosta on tullut törkeän hidas, joten pitää alkaa palkkaamaan vaan nopeista. Mutta seisominen näyttää täpäkältä! Kohta voisi uskaltaa liittää moisen seuruuseen ja ihmetellä miten semmoinen sitten toimii vai toimiiko ollenkaan. Luoksetulossa meillä on vauhtiongelma. Tai ei, tiedän miten se ratkaistaan, mutta yksi luoksetulo kertoi sen, että koira tulee ravilla - eikä sitä oikeastaan kiinnosta. Voi toki johtua siitä, että koira oli hirmu matalassa vireessä.

Uusi nappulakin alkaa puremaan Linkkii pikkuisen, koira alkaa näyttää paremmalta. Päätin kokeilla yhtä nappulamerkkia tuohon lihan kylkeen, niin pääsee pikkuisen helpommalla etenkin, jos tulee kesällä lähdettyä pidemmälle tai ei ole mahdollisuutta koiran hoitajalla pakastimeen niin on ainakin nappula, joka sopii.

Sunnuntaina käytiin pulikoimassa belgineiti Dianan kanssa ja kastuin minäkin huolella. Linkki nautti uimisesta ja joutui olemaan liinassa, kun ei sitä kiinnostanut Diana ollenkaan, kun vettä! Kuivalla maalla kaksikko sai hetken riehua kuivatellakseen. On kyllä kiva, että koira on tuommoinen vesipeto. Saa hyvää liikuntaa, kun viihtyy vedessä. Oli tosi mukava nähdä koirakavereitakin pitkästä aikaa!

Tokomasennuksesta ylös

Voihan toko. Ei mulla muuta. Tekisi mieli jättää päivitys tähän, mutta ehkä kirjoitan tän loppuun saakka, vaikka itselläni on ehkä maailman suurin epäonnistujafiilis päällä. Olen ulissut, kitissyt ja vinkunut sitä, kuinka me junnataan tokossa paikoillaan. Ollaan haettu hyvää mielentilaa, intoa kentällä tekemiseen, moottoria, jota nyt ei hirveästi olisi tarvinnut etsiä. Ollaan tehty pentuhömppää ja jäädytty sille pentuhömppä-asteelle. Ei olla osattu koota liikkeitä kokonaisiksi ja en voi syyttää tästä paimenta - vaan itseäni.

Mua on viimeaikoina vaaninut tauti, jonka jokainen koiraihminen varmaan löytää jossain vaiheessa; nimittäin tokomasennus. Hetkittäin ponnahtaa aina mieleen se, kuinka pitkällä edellisen kanssa oli ja miten ei nykyisen kanssa vain osaa treenata. Rehellisestihän mä olen tosi laiska treenaaja. Juurrun helposti rutiineihin - teen samoja asioita samalla tavalla. Joku ohjattu treeni olisi niin bueno tähän väliin. Joku ohjaaja, joka ymmärtää ja osaa ruoskia mut pois siitä asenteesta, ettei tuo koira ole enää pentu tai mitenkään muutenkaan sellainen, että se vaatisi sitä pentuhömppää. Toki helppoja treenejä ei saa unohtaakaan, mutta siinä vaiheessa, kun jumitetaan ties kuinka monetta kuukautta tasolla kahden askeleen seuruu, niin alkaa itseäänkin mietityttämään, että mitäs tässä nyt on oikein tehty.

Ei mitään - tai jos on, niin ei ainakaan oikeita asioita. Bortsu kyllä osaa. Se hämmästyttää aina jollain uudella, mutta vaikka mulle sanottiin, että "Anna sen ajatella, se kyllä hoksaa", en osaa antaa Linkin ajatella. Tai osaan, mutta annan sen oivaltaa jotain muuta. Kaikki treenit on lähinnä menneet rutiiniksi - ei olisi väärin, jos ne olisivat palkattomuustreenejä tai kisanomaisia treenejä, mutta ei ne ole. Linkki nostaa vireen hyvin, se pitää sitä yllä ja sillä on moottoria tehdä. Kentällä se puhkuu kuumanakin päivänä tekemistä, käskyjä, mutta siinä vaiheessa olen itse niin lukossa tai epävarma, että teetän koiralla uusia juttuja menemättä mukavuusalueen yli. Ja sen ylimeneminen.... No, se on vaikeaa.

Linkin kanssa ollaan tehty perusteita. Ollaan haettu se moottori niin, että se käynnistyy vihjesanasta hurraamaan iloisesti. Ollaan nostatettu äärirajoille ja yli ja ihmetelty kun kuppi ei kippaa. Ollaan pyöritelty perusasentoa sekä tehty paria askelta seuruuta. Ollaan eroteltu jääviä, otettu paikkamakuuta, tsempattu ties mitä. Helppoja juttuja. Mutta se epävarmuus, joka minussa on - huh huh. En uskalla lähteä viemään koiraa eteen päin, kun minusta tuntuu että pilaan sen työn, minkä olen saanut aikaan. Osaan riemuita onnistumisista, mutta pelkään epäonnistua. Vaikka tiedän, että luultavasti jokainen liike tulee hajoamaan useammin kuin kerran, sillä koira ei ole kone. Pelkään silti niitä virheitä liikaa.

Tänään tehtiin päivällä kuumassa hieman höpsistokoa, mutta illan ja yön viiletessä päätin takertua itseäni niskasta kiinni ja lähteä kokeilemaan jotain uutta. Koira vapaaksi, palkka aktiivisuudesta minua kohtaan. Ei muuten livennyt kovin kauas, ei edes vapautuskäskyllä. Vaikka treenattiin tiellä, jossa on hyvin hyvin houkuttelevia narttupissoja, niin nuoren uroon aktiivisuus kohdistui minuun. Koska päivällisestä juttutuokiosta otin onkeeni, aloin vaatimaan. Vaadin seuruuta pidempää pätkää. En palkinnut parin askeleen onnistumisesta, vaan vein pidemmälle. Vaadin koiraa suorittamaan sitä liikettä ja Linkkihän teki iloisesti häntä heiluen hyvässä kontaktissa - eli se osaa.

Tehtiin seuruuta, tehtiin jäävien erottelua, seuruun askeleita oikealle ja vasemmalle, pyöriteltiin hieman perusasentoa. Pyh pah, paimen ei feilannut kertaakaan, mutta se into millä se teki. Häntä tötteröllä pentu hömppäili, kuunteli sitä mitä siltä pyydettiin ja vaadittiin. Ensimmäistä kertaa tosi näppärän seisomaan jäämiset - jumahti kuin liimattu. Otettiin myös pätkä juoksuseuruuta - se että minulla olisi ollut vieressä pomppiva paimen - ehei, siististi ravaava junnu katsekontaktissa. Tosi makea! Eli se edelleenkin osaa. Nyt vaan pitää löytää itse pois sieltä mukavuusalueelta, unohtaa virheiden pelkääminen ja vaan tehdä, tehdä ja tehdä.

Ja mitä siihen mukavuusalueelta poistumiseen tulee - sai Katja narrattua meidän keskustaan torille. Linkki pääsi ensimmäistä kertaa matkustamaan autossa häkissä. Oli muuten miehekkään pinkki häkki, johon paimenpoika laitettiin matkustamaan. Ja hetken ajeltuamme päädyttiin torille. Linkki hämmästytti minua, vaikka hirveä kiire sillä olisi ollut. Ihmiset se jätti rauhaan, autoja ei noteerannut ja oli muutenkin kivan lunkki. Ja Katjaa se rakasti. Sekä meinasin tulla päällään alas penkiltä koheltaessaan. Bortsuja joku taisi tituleerata fiksuksi - höpöhöpö sanon minä. Tai onhan tuo, silloin kun haluaa - muttei läheskään aina.

Pitäisi ahkerammin ottaa kameraa mukaan. Toisaalta, Linkki on hirveän ruma. Nuori uros on siinä iässä, ettei se kerää ollenkaan massaa, vaan kuluttaa kaiken mitä syökin. Ei mokoma meinaa lihoa ollenkaan. Ehkäpä se tästä pikku hiljaa, kun ollaan siirrytty aika lailla pelkkään lihaan ruokavaliossa ja rasvapitoisiin nappuloihin treeninameina/palkkana. Pikku hiljaa ollaan alettu myös nostamaan minun, sekä koiran kesäkuntoa. Listataan ylös myös ruuat, sekä treenit. Katsotaan, mitä tästä saadaan aikaan. Samoin olen päivittänyt nuo kulut ajantasalle.

Kurjuutta kummempaa

Meille tupsahtelee uusia lukioita kuin sieniä sateella, vaikka itse blogi ei ole kovin aktiivinen. Kiitos kaunis kuitenkin kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksavat seurailla meidänkin arkea. Eihän tämä poikkea juuri mistään. Olemme viettäneet normaalia koirakon elämää vaellellen siellä täällä ja hieman tuollakin.

06.05.2014 tuli vuosi täyteen Ocan kuolemasta. Ikävä on kova, mutta päivääkään en ratkaisua katunut. Mainio koira, mutta parhaista on osattava luopua. Ocan muistelu sai aikaan kuitenkin eräänlaisen treenimasennuksen ja jäätiin Linkin kanssa sille tehdään, kun jaksetaan linjalle.

Poika vaihtoi sapuskaansa osittain raa'alle, josko saataisiin hieman lihaa luiden ympärille. Ollaan käyty myös treenaamassa häiriössä pariin kertaan ja maattu muutamaan otteeseen rivissäkin. Vieraitakin meillä on käynyt ja koira on ottanut lähinnä ignooraavan asenteen sisään asteleviin vieraisiin. Doboiltukin ollaan hieman kaiken tuoksinnan tuiskeessa ja viime maanantaina käytiin Pauliinan ja Jessen kanssa pyörähtämässä Aulangon suunnalla. Itse lenkki oli mukava. Oli kiva päästä pitkästä aikaan seurassa lenkkeilemään, kun tosi paljonhan me vaelletaan Linkin kanssa kaksin.

Mitä taas omaan terveyteeni tulee, niin olen onnistunut haalimaan mysteerisairauden x, joka varjostaa päiviäni aamuisin. En vain ymmärrä mistä tämä voi johtua, mutta ei sen puoleen lääkäritkään tiedä. Jospa verikokeissa ramppaaminen toisi jotain selkoa tähän tilanteeseen - ainakin toivottavasti.

Viikonloppu meni chillaillessa ja nauttiessa lämpimistä kesäpäivistä. Kesä kolkuttaa ovella, vaikka sitä ei meinaa uskoakaan. Samoin myös opintoihin on lyöty leima, joka kertoo minun valmistuvan 30.05.2014 - vihdoista viimein. Onhan tätä odoteltukin ja sen jälkeen voidaan vaan ihmetellä, mihin tämä elämä vie.

Feel My Rhythm

Katsokaa, kuinka aikuiselta se näyttää.

Huh huh, tiedättekös, neljät treenit viime viikolla. Ihan itseäkin hirvittää se määrä, mitä ollaan tehty. Mutta toisaalta, ollaan edetty isohkoin harppauksin ja saavutettu sitä fiilistä, mitä ollaan menty kentälle hakemaanja tekemään. Saatu ehkä myös hieman itseluottamusta. 

Torstain treenit menivät hieman mielenkiintoisissa mielentiloissa, kun itse heräsin vartti ennen kuin treenit alkoivat. Mieli teki jäädä kotiin, mutta pää sanoi, että nyt löydetään ainakin sitä rentoutta tekemiseen, jos ei muuta. Onneksi treenireppu on ollut valmiina siihen, että se vain nostetaan olalle ja lähtetään treenaamaan. Koira on aina valmis. 

Seurana meillä oli taas Netta-mitteli ja Anssi ja Zira-borderterrierit. Kaiken lisäksi Pauliina oli kuvaamassa. Meidän tekeminen painottui leikkiin, muutamiin perusasentoihin, sekä lyhyeen paikkamakuuseen muiden tehdessä rallytokoa. Taisinpa poikaa hieman seuruuttaakin, mutten paria toistoa enempää. Sen lisäksi tehtiin pari luoksaria ja häirittiin hieman paimenen tunteita Pauliinan toimesta. Patoaa, patoaa ja leviää. Tähän tarvitaan treeniä. Linkillä oli kuitenkin oli hyvä motivaatio päällä ja mainiosti se antoi itsestään irti. 

Sitten sunnuntaina me päästiin pitkästä aikaa treenaamaan Jennin ja Ziran kanssa! Oli mahtavaa nähdä mummobelgiä ohjaajineen. Mentiin sitten tekemään duunia läheiselle kentälle ja totesin, että kokeillaan miten meidän hallinta toimii. Pitää hakea itselle varmuutta ja oikeaa fiilistä tekemiseen, kun itselläni on pientä luottamuspulaa koiraan, vaikka se toimiikin hyvin. Eipähän tule luotua hihnaseuruusta mörköä. 

Kokonaisuudessa treeni meni hyvin. Kahdesti vai peräti kolmesti paimen livisti käskyn alta mäkeen, mutta palasi kuitenkin hyvin ruotuun. Alkuun tehtiin pari seuruu pätkää ja sitten treenattiin paikkamakuuta ehkä hieman liian tiiviillä välillä, mutta koira ei ollut moksiskaan. Minä tein alokkaan makua ja Jenni puolestaan avoimen. Linkki pysyi rauhallisesti maassa, eikä häiriintynyt toisesta koirasta. Kävin välissä palkkaamassa pariin kertaan, mutta Jennin palaaminen piilosta oli pikku paimenelle liikaa ja se nousi istumaan. Hienosti se kuitenkin teki. 

Sen jälkeen Zira jäi paikkamakuuseen ja me otettiin luoksari belgimummon nenän edestä. Linkkiä kuitenkin hämäsi Jennin piiloon meneminen, eikä se hiffannut tulla suoraan luokse, vaan suhahti moikkaamaan Jenniä, jonka jälkeen tuli vasta minun luo. Toinen luoksari otettiin melkein heti perään, niin että Jenni ja Zira olivat juoksulinjan vieressä. Hetken paimenen ilmeestä näki, että se meinasi hairahtua Jennin luo, mutta tuli kuitenkin suoraan oikein. Loppuaikana laitettiin vähän nenää töihin ja tehtiin lyhyet avon kaukot n. 1,5m matkalta. Hyvät vaihdot oli, eikä ennakoinut käskyjä. Tsippailtiin myös hieman jäävien stoppia.

Lopuksi paimenet pääsivät juoksemaan keskenään ja mummobelgikin riemastui hieman leikkimään pennun kanssa. Mainio kaksikko!

Sunnuntaina, 14.4.2014

Perjantaina, 5.6.2013

Melkein tulevaisuus, me ollaan

Eilen oltiin taas treenikentällä. Me, kuvitelkaa, kaksi päivää putkeen tekemässä häiriössä töitä. Tällä kertaa seurana olivat Oonan mittelineiti Netta ja Kristan borderterrieri kaksikko Zira ja Anssi. Häiriökin siis lisääntyi. Etenkin, kun molemmilla koirakoilla oli naksuttimet mukana ja minä pentele olen hukannut omani.

Sen sijaan Linkki ei ollut huono. Se esitti hienoa tekemistä hyvällä fiilisellä. Tehtiin töitä kainalopalkan kanssa ja perusasentoon löytyi hyvää potkua. Seuruuta tehtiin varmaan peräti neljän askeleen verran ja kainalosta tipahti palkka. Keskittyminen oli hienoa ja intensiivistä. Lisäksi Linkki sai harjoitella kärsivällisyyttään muutamassa paikkamakuussa, joita varmistelin ja palkkailin välillä ja loppujen lopuksi vapautin lelulle. Keskittyi makuussa hyvin, makasi hyvässä ryhdissä. Hieman käänteli päätään naksujen äänten suuntaan.

Otin myös Linkin kanssa yhden luoksarin ja vieläkin on niin auki miten haluan koiran tulevan luokseni. Se tulee hyvin, suoraan ja vauhdikkaasti. Ei tee mitään ylimääräisiä banaaneja väliin. Olen tähän mennessä ottanut sen vasemmalta sivulle, mutta loppujen lopuksi voisin ottaa sen eteen. Kunhan saan eteentulon opetettua. Miksi se on niin vaikeaa joka kerta?

Olen kuitenkin ylpeä Linkistä, ja siitä kuinka se pysyi hyvässä vireessä, eikä kohlottanut. Palkkaantui hyvin, haki kontaktin aina suoraan minuun, eikä lähtenyt rallattamaan, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Loppu vaiheessa vaikeuden tuli esittämään treenikaveri. Moinen kehtasi tulla puhumaan viereen, eikä huomioinut paimenta, joka olisi tahtonut rakastaa. Lisäksi kentälle ilmestyi outo nainen, joka laitteli merkkitötsiä ympäri kenttää ja tätäkään Linkki ei voinut ymmärtää. Pienen paimenen ongelmat.

Paluu treenikentälle

Pitkästä aikaa saa pakata pinkin treenirepun täyteen kamaa. On noutokapulaa, on patukkaa, on liinaa, on nameja montaa eri sorttia. En muistakaan kuinka hyvältä tuntuu järjestelmällisesti latoa kaikkea kasaan ja miettiä mitä tulevan pitää. Häiriötreeniä toisen koiran kanssa ei ole pitkään, pitkään aikaan tullut tehtyä. Hyvin vähän on ylipäätään muita koirakoita edes nähty, mitä nyt lenkillä satunnaiset ohitukset. Tuntuu hyvältä, mieli on positiivinen ja tasainen jo alkuunsa. Pitkästä aikaa voin treenin jälkeen vielä istahtaa koneelle ja raapustaa blogiin se, mitä me tehtiin.

Vaikka minullakin on töitävasta ensimmäinen päivä takana, huomaan, että mieleni tasoittuu rytmiin nopeasti. Töissä on aikaa miettiä, mitä tahtoo kotona koiran kanssa tehdä. Töissä saa olla omassa rauhassaan, joten kaipuu treenikentälle saman henkisten ihmisten joukkoon on palavaa. Sen takia löinkin lukkoon jo tälle päivälle treenit. Ilma on ihanan keväinen. Vaikkakin päivällä satoi ja on aavistuksen kylmä, niin ulkona on helppo hengittää. Sade tuoksuu tulevalta kesältä ja jotenkin tämä ilmakin tyynnyttää mielen sille tasolle, että zen-tila treeneissä on tavoiteltavissa.

Koska pitkään aikaan ei olla treenaamassa käyty, ajattelin palata perusasioiden äärelle. Tehdään hieman seuruuta (naksuttelu kontaktista), otetaan paikkamakuu (30s - 1min) ja leikitään. Lisäksi mietin, että teen muutamat eteen lähetykset.

--------- treenin jälkeen ---------

Linkki on super. Yksinkertaisesti. Ennen kuin kerkesin lähteä treenaamaankaansitä, pakkailin tosiaan kamoja. Tiputin noutokapulan vahingossa lattialle, pieni BC ei säikähtänyt kolinaa, vaan nappaa kapulan suuhunsa ja tulee tönöttämään sivulle. Ei irrota kapulasta ennen käskyä ja on muutenkin täydellinen. Koira, joka ei ole nähnyt kapulaa sen jälkeen kun täytti 6kk, tai jotain sinne päin? Mutta mahtava.

Mitä sitten taas treeneissä tapahtui, oli myös mainiota. Seurana oli siis pieni mittelityttö, joka ilmeisesti tekee juoksuja ja puhisee muille koirille. Linkin kiinnostus tyttöä kohtaan oli maksimaalisen suuri, ennen kuin pääsi palkkaamaan paimenta kontaktista minuun. Nopeasti unohtui tyttö. Vaihdettiin reveleet oikeiksi ja lähdettiin ensin leikkimään kahdella patukalla. Nopeasti vaihdettiin tekeminen siihen, että koira tulee sivulle ja patukka tippuu kainalosta aina kontaktista. Pyöriteltiin ja seurattiin paria askelta. Sen jälkeen makuuttelin kakaraa hetken. Pysyi hyvin, meinasi olla hieman kierroksilla, mutta laski itsensä hyvin.

Suunnitelmasta poiketen otin yhden luoksarin, jolloin meinasi lähteä haahuilemaan liian kauas taakse. Muuten paimen esitti pätevää ja varsin mahtavaa työskentelyä. Etenkin häiriössä olen todella ylpeä jätkästä. Ilmeisesti tauko on tehnyt hyvää. 

kiitos kaikista kuvista ja treeniseurasta Oona!

Tajua jotain tärkeää, ennen kuin se on poissa sinulta

Kuukautta vaille vuosi. Viimein olen tajunnut antaa itselleni tarvittavan levähdystauon, jonka aikana olen opetellut hyväksymään tunteeni, kaipuuni ja rakkauteni Ocaa kohtaan. Viimein olin valmis käsittelemään ne fiilikset. Olen ehkä hieman taikauskoinen, tai höpsö, mutta minusta tuntuu siltä, että Oca olisi kulkenut vierellämme viimeisen vuoden. Minulla ei oikeastaan ole ollut koskaan fiilistä, että olisin yksin. Samalla alitajuinen tietoisuus on estänyt minua kiintymästä Linkkiin. Olen ollut varma, että se viedään minulta tavalla tai toisella pois. En ole uskaltanut antaa koiralle koko sataa prosenttia itsestäni. Olisin halunnut, mutten vain kyennyt siihen. Vahva fiilis siitä, että Oca on seurannut ja hyväksynyt on haihtumassa oivallukseni takia. Uskalsin ja halusin eilen pyytää Linkkiä ensimmäistä kertaa viereeni, kun maailma tuntui pahalta paikalta olla. Bordercollie täytti tehtävänsä mainiosti.

En tiedä, kuinka sallittuja koiranomistajalle on ristiriitaiset ajatukset lemmikistään. Kuinka vaiettuja ne ovat? Kuinka helposti koiraharrastaja ajaa itsensä jonkinlaiseen burn outtiin, muttei uskalla myöntää sitä? Vaikka minä olen ollut alamaissa ja hieman kadoksissa, olen silti tehnyt Linkin kanssa kaikkea pientä, käynyt lenkillä ja luonut pohjaa. Silti tuntuu pahalta, kun en ole voinut antaa kaikkea itsestäni koiralle.

Linkki on kuitenkin äärettömän sopeutuvainen. Viime kuukaudet elämä on ollut, miten sen ilmaisisi... Vaihtelevaa. Uusi asunto, koulujen loppusuora (sisältyen opinnäytetyöt, näytöt, kaikki), uusia ihmisiä elämässä. Onhan tässä. Kaiken lisäksi julkisivuremontti, joka iski kerrostaloomme. Paljon kolinaa, pauketta ja ryskettä. Linkki sopeutuu, ei välitä, eikä vaikuta ollenkaan stressaantuneelta. Se ei ulise, ei hauku, eikä reagoi ääniin mitenkään. Se vaan on ja hengailee. Mainio.

Koulun takia bloggaaminen on hieman jäänyt. Kysymyspostauksiin on vastaukset jo kirjoitettu ja arvonta laitetaan kohta puoleen myös tulille. Koska olen rakentanut jo pohjat koiran uralle, niin nyt, kun viimein voin antaa itsenikin sille kokonaisena alamme oikeasti lyömään asioita nippuun. Kunhan kaivan sen hukassa olevan naksuttimen esille.

Mutta Linkki. Linkki on täydellinen. Mainio. Hyvä. Mahtava. Osaava. Se on kaikkea, mitä tarvitsin Ocan jälkeen. Meistä tulee vielä kunnollinen koirakko, aito koirakko. Linkki on mahtava. Nyt annan itselleni vihdoin luvan nauttia kaikesta siitä, mitä tämä koira tarjoaa minulle.

kuka tätä nyt ei rakastaisi?