Voihan toko. Ei mulla muuta. Tekisi mieli jättää päivitys tähän, mutta ehkä kirjoitan tän loppuun saakka, vaikka itselläni on ehkä maailman suurin epäonnistujafiilis päällä. Olen ulissut, kitissyt ja vinkunut sitä, kuinka me junnataan tokossa paikoillaan. Ollaan haettu hyvää mielentilaa, intoa kentällä tekemiseen, moottoria, jota nyt ei hirveästi olisi tarvinnut etsiä. Ollaan tehty pentuhömppää ja jäädytty sille pentuhömppä-asteelle. Ei olla osattu koota liikkeitä kokonaisiksi ja en voi syyttää tästä paimenta - vaan itseäni.
Mua on viimeaikoina vaaninut tauti, jonka jokainen koiraihminen varmaan löytää jossain vaiheessa; nimittäin tokomasennus. Hetkittäin ponnahtaa aina mieleen se, kuinka pitkällä edellisen kanssa oli ja miten ei nykyisen kanssa vain osaa treenata. Rehellisestihän mä olen tosi laiska treenaaja. Juurrun helposti rutiineihin - teen samoja asioita samalla tavalla. Joku ohjattu treeni olisi niin bueno tähän väliin. Joku ohjaaja, joka ymmärtää ja osaa ruoskia mut pois siitä asenteesta, ettei tuo koira ole enää pentu tai mitenkään muutenkaan sellainen, että se vaatisi sitä pentuhömppää. Toki helppoja treenejä ei saa unohtaakaan, mutta siinä vaiheessa, kun jumitetaan ties kuinka monetta kuukautta tasolla kahden askeleen seuruu, niin alkaa itseäänkin mietityttämään, että mitäs tässä nyt on oikein tehty.
Ei mitään - tai jos on, niin ei ainakaan oikeita asioita. Bortsu kyllä osaa. Se hämmästyttää aina jollain uudella, mutta vaikka mulle sanottiin, että "Anna sen ajatella, se kyllä hoksaa", en osaa antaa Linkin ajatella. Tai osaan, mutta annan sen oivaltaa jotain muuta. Kaikki treenit on lähinnä menneet rutiiniksi - ei olisi väärin, jos ne olisivat palkattomuustreenejä tai kisanomaisia treenejä, mutta ei ne ole. Linkki nostaa vireen hyvin, se pitää sitä yllä ja sillä on moottoria tehdä. Kentällä se puhkuu kuumanakin päivänä tekemistä, käskyjä, mutta siinä vaiheessa olen itse niin lukossa tai epävarma, että teetän koiralla uusia juttuja menemättä mukavuusalueen yli. Ja sen ylimeneminen.... No, se on vaikeaa.
Linkin kanssa ollaan tehty perusteita. Ollaan haettu se moottori niin, että se käynnistyy vihjesanasta hurraamaan iloisesti. Ollaan nostatettu äärirajoille ja yli ja ihmetelty kun kuppi ei kippaa. Ollaan pyöritelty perusasentoa sekä tehty paria askelta seuruuta. Ollaan eroteltu jääviä, otettu paikkamakuuta, tsempattu ties mitä. Helppoja juttuja. Mutta se epävarmuus, joka minussa on - huh huh. En uskalla lähteä viemään koiraa eteen päin, kun minusta tuntuu että pilaan sen työn, minkä olen saanut aikaan. Osaan riemuita onnistumisista, mutta pelkään epäonnistua. Vaikka tiedän, että luultavasti jokainen liike tulee hajoamaan useammin kuin kerran, sillä koira ei ole kone. Pelkään silti niitä virheitä liikaa.
Tänään tehtiin päivällä kuumassa hieman höpsistokoa, mutta illan ja yön viiletessä päätin takertua itseäni niskasta kiinni ja lähteä kokeilemaan jotain uutta. Koira vapaaksi, palkka aktiivisuudesta minua kohtaan. Ei muuten livennyt kovin kauas, ei edes vapautuskäskyllä. Vaikka treenattiin tiellä, jossa on hyvin hyvin houkuttelevia narttupissoja, niin nuoren uroon aktiivisuus kohdistui minuun. Koska päivällisestä juttutuokiosta otin onkeeni, aloin vaatimaan. Vaadin seuruuta pidempää pätkää. En palkinnut parin askeleen onnistumisesta, vaan vein pidemmälle. Vaadin koiraa suorittamaan sitä liikettä ja Linkkihän teki iloisesti häntä heiluen hyvässä kontaktissa - eli se osaa.
Tehtiin seuruuta, tehtiin jäävien erottelua, seuruun askeleita oikealle ja vasemmalle, pyöriteltiin hieman perusasentoa. Pyh pah, paimen ei feilannut kertaakaan, mutta se into millä se teki. Häntä tötteröllä pentu hömppäili, kuunteli sitä mitä siltä pyydettiin ja vaadittiin. Ensimmäistä kertaa tosi näppärän seisomaan jäämiset - jumahti kuin liimattu. Otettiin myös pätkä juoksuseuruuta - se että minulla olisi ollut vieressä pomppiva paimen - ehei, siististi ravaava junnu katsekontaktissa. Tosi makea! Eli se edelleenkin osaa. Nyt vaan pitää löytää itse pois sieltä mukavuusalueelta, unohtaa virheiden pelkääminen ja vaan tehdä, tehdä ja tehdä.
Ja mitä siihen mukavuusalueelta poistumiseen tulee - sai Katja narrattua meidän keskustaan torille. Linkki pääsi ensimmäistä kertaa matkustamaan autossa häkissä. Oli muuten miehekkään pinkki häkki, johon paimenpoika laitettiin matkustamaan. Ja hetken ajeltuamme päädyttiin torille. Linkki hämmästytti minua, vaikka hirveä kiire sillä olisi ollut. Ihmiset se jätti rauhaan, autoja ei noteerannut ja oli muutenkin kivan lunkki. Ja Katjaa se rakasti. Sekä meinasin tulla päällään alas penkiltä koheltaessaan. Bortsuja joku taisi tituleerata fiksuksi - höpöhöpö sanon minä. Tai onhan tuo, silloin kun haluaa - muttei läheskään aina.
Pitäisi ahkerammin ottaa kameraa mukaan. Toisaalta, Linkki on hirveän ruma. Nuori uros on siinä iässä, ettei se kerää ollenkaan massaa, vaan kuluttaa kaiken mitä syökin. Ei mokoma meinaa lihoa ollenkaan. Ehkäpä se tästä pikku hiljaa, kun ollaan siirrytty aika lailla pelkkään lihaan ruokavaliossa ja rasvapitoisiin nappuloihin treeninameina/palkkana. Pikku hiljaa ollaan alettu myös nostamaan minun, sekä koiran kesäkuntoa. Listataan ylös myös ruuat, sekä treenit. Katsotaan, mitä tästä saadaan aikaan. Samoin olen päivittänyt nuo kulut ajantasalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti