Maalaistollot matkustaa: Vantaa osa 1

Voivoi, jos sitä nyt olisi kasannut ja kerännyt itseään tarpeeksi siihen, että jaksaa käydä ajatuksen tasolla koko hurjan viikonlopun lävitse! Olen maanantain oikeastaan vain nukkunut, sunnuntaina ensimmäinen ajatus oli, kun pääsin kotiin, että nukkumaan. Kyllä reissut vie voimia, vaikka oli ihan äärettömän kiva ja mahtava viikonloppu.

Perjantaina starttasimme jo puolilta päivin kotoa raskaan kantamuksen kanssa. Oli iso urheilukassi, johon oli tungettu sisälle reppu, jossa oli treenijutut ja muutamia vaatekappaleita minulle, sekä vettä ja muuta juotavaa. Juna-asemalle siirryttiin paikallisbussilla, joka meinasi tuottaa ongelmia ahtaine käytävineen ja olin melkein valmis kääntymään jo kotiin. Onneksi matkustaminen rennon koiran kanssa on helppoa, kun ei tarvi pelätä, että se ragoi jokaiseen ääneen, sekä tapahtumaan terävästi. Olin myös valmis luovuttamaan seuraavan kerran, kun koitin tulostaa valmiiksi ostettua lippua VR:n automaatista. Hirvittävän hankalaa hommaa!

Seuraavan kerran katastrofin ainekset olivat kasassa, kun mentiin junaan. Se oli ihan täynnä ihmisiä, lemmikkipaikat oli tupaten täynnä ja minä isoine kantamuksineni pyysin nätisti saada tilaa, kun en enää pidemmälle voinut koiran kanssa jatkaa. Sainkin tilaa onneksi, mutta Linkki-parka joutui jäämään käytävälle, josta välillä jouduin pyytämään sen sivuun. Onneksi matkakumppaniksi eksyin mukava nuoripariskunta, jota kovasti kiinnosti koira, sekä mukavan oloinen opiskelijanainen, sekä vanhempi rouvashenkilö, joista kaikki tykkäsivät koirasta. Vaikka Linkki ilkeästi lähentelikin opiskelijan lukuevääksi tarkoitettuna miniporkkanoita ja tunkeutui kainaloon, kun raukka venytteli. Oli kuitenkin hirmuisen mukava matka!

Asemalla onneksi Maija oli vastassa, eikä unohtanut meitä pieniä maalaistolloja! Siinä vaiheessa pystyi huokaisemaan helpotuksesta ja asennoitumaan seuraaviin koettelemuksiin. Maijan kanssa käytiin suuren suuressa Jumbossa shoppailemassa epätoivoisesti tuuletinta, jota ei kuitenkaan löytynyt. Harmillista. Sitten suunnattiinkin Hakunilaan. Linkki sai jäädä autoon odottamaan, kun minä puolestani raahasin varusteeni onnellisena yläkertaan. Ylhäällä odottikin hirveän rakastava lauma koiria. Naurun pusupomput, Oran huomion kerjäämiset ja Taran hömpötykset vastaan otettuani sain rauhoittua. Ja ruokaa! Namnam, hyvää ruokaa Maija teki meille!

Seuraavana sukellettiinkin agilityn ihmemaailmaan. Lenkkeiltiin Ojankoon, joka ei enää aiheuttanut niin suurta VAU-reaktiota kuin viimeksi siellä käydessämme. Onhan se edelleenkin ihan uskomaton mesta minun silmissäni ja olisin onnesta soikea, jos tuommoinen olisi itselläkin kävelymatkan päässä. Ensin chillailtiin ja sitten päästiin tekemisen makuun!

Alkuun Linkki muisteli miten putkia mennään, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Koira oli ihan liekeissä. Sitten alettiinkin koulimaan minua ja tekemään persjättöä, sekä valssia. Hirveästi olin hukassa, mutta Linkki teki parhaansa ja oli aivan superr. Kokeiltiin myös rengasta, jossa koira tarvitsi ensin tukea, että se hyppäsi oikeasti kohtaa ja lopunkaiken se alkoi onnistumaan hyvin ja junnu pääsi rallaamaan putkeen aina renkaan jälkeen. Linkki muisteli myös kontaktiesteitä vauvapuolella. Pääse juoksemaan lujaa vauvapuomia pitkin ja jäämään kontaktille nätisti. Sama tapahtui pentu-A:lla. Linkki opiskeli myös keppien ensimmäistä väliä Maijan opastuksella ja saatiin pikku hiljaa paimenen aivot raksuttamaan. Samoin se muisteli eteenmenoa toimien ihan superisti.

Kyllä itsellä syttyi pieni palo agilityyn tämän harjoittelun kanssa taas. Harmi, että oma kroppa ei tulisi kestämään kunnolla kuin hiekkakentällä treenaamista ja tästäkin jo selkä muistutteli, että otapas rauhallisesti. Linkki olisi varmasti super mahtava koira agilityssä.

Ilalla me vain rentouduttiin ja paineltiin kohtalaisen aikaisin nukkumaan. Alkuun ei Linkki meinannut vieraaseen paikkaan rauhoittua koisimaan, mutta tunnin sähellyksen jälkeen löysi paimen paikkansa sängynalta. Sen jälkeen se nukkuikin oikein tyytyväisesti. Meidän onnemme, että Maijan asunto on iso.

 Kuvista kiitos Maijalle! Vesileimattomat ovat puolestaan omaa käden jälkeäni!

Tokomasennuksesta ylös

Voihan toko. Ei mulla muuta. Tekisi mieli jättää päivitys tähän, mutta ehkä kirjoitan tän loppuun saakka, vaikka itselläni on ehkä maailman suurin epäonnistujafiilis päällä. Olen ulissut, kitissyt ja vinkunut sitä, kuinka me junnataan tokossa paikoillaan. Ollaan haettu hyvää mielentilaa, intoa kentällä tekemiseen, moottoria, jota nyt ei hirveästi olisi tarvinnut etsiä. Ollaan tehty pentuhömppää ja jäädytty sille pentuhömppä-asteelle. Ei olla osattu koota liikkeitä kokonaisiksi ja en voi syyttää tästä paimenta - vaan itseäni.

Mua on viimeaikoina vaaninut tauti, jonka jokainen koiraihminen varmaan löytää jossain vaiheessa; nimittäin tokomasennus. Hetkittäin ponnahtaa aina mieleen se, kuinka pitkällä edellisen kanssa oli ja miten ei nykyisen kanssa vain osaa treenata. Rehellisestihän mä olen tosi laiska treenaaja. Juurrun helposti rutiineihin - teen samoja asioita samalla tavalla. Joku ohjattu treeni olisi niin bueno tähän väliin. Joku ohjaaja, joka ymmärtää ja osaa ruoskia mut pois siitä asenteesta, ettei tuo koira ole enää pentu tai mitenkään muutenkaan sellainen, että se vaatisi sitä pentuhömppää. Toki helppoja treenejä ei saa unohtaakaan, mutta siinä vaiheessa, kun jumitetaan ties kuinka monetta kuukautta tasolla kahden askeleen seuruu, niin alkaa itseäänkin mietityttämään, että mitäs tässä nyt on oikein tehty.

Ei mitään - tai jos on, niin ei ainakaan oikeita asioita. Bortsu kyllä osaa. Se hämmästyttää aina jollain uudella, mutta vaikka mulle sanottiin, että "Anna sen ajatella, se kyllä hoksaa", en osaa antaa Linkin ajatella. Tai osaan, mutta annan sen oivaltaa jotain muuta. Kaikki treenit on lähinnä menneet rutiiniksi - ei olisi väärin, jos ne olisivat palkattomuustreenejä tai kisanomaisia treenejä, mutta ei ne ole. Linkki nostaa vireen hyvin, se pitää sitä yllä ja sillä on moottoria tehdä. Kentällä se puhkuu kuumanakin päivänä tekemistä, käskyjä, mutta siinä vaiheessa olen itse niin lukossa tai epävarma, että teetän koiralla uusia juttuja menemättä mukavuusalueen yli. Ja sen ylimeneminen.... No, se on vaikeaa.

Linkin kanssa ollaan tehty perusteita. Ollaan haettu se moottori niin, että se käynnistyy vihjesanasta hurraamaan iloisesti. Ollaan nostatettu äärirajoille ja yli ja ihmetelty kun kuppi ei kippaa. Ollaan pyöritelty perusasentoa sekä tehty paria askelta seuruuta. Ollaan eroteltu jääviä, otettu paikkamakuuta, tsempattu ties mitä. Helppoja juttuja. Mutta se epävarmuus, joka minussa on - huh huh. En uskalla lähteä viemään koiraa eteen päin, kun minusta tuntuu että pilaan sen työn, minkä olen saanut aikaan. Osaan riemuita onnistumisista, mutta pelkään epäonnistua. Vaikka tiedän, että luultavasti jokainen liike tulee hajoamaan useammin kuin kerran, sillä koira ei ole kone. Pelkään silti niitä virheitä liikaa.

Tänään tehtiin päivällä kuumassa hieman höpsistokoa, mutta illan ja yön viiletessä päätin takertua itseäni niskasta kiinni ja lähteä kokeilemaan jotain uutta. Koira vapaaksi, palkka aktiivisuudesta minua kohtaan. Ei muuten livennyt kovin kauas, ei edes vapautuskäskyllä. Vaikka treenattiin tiellä, jossa on hyvin hyvin houkuttelevia narttupissoja, niin nuoren uroon aktiivisuus kohdistui minuun. Koska päivällisestä juttutuokiosta otin onkeeni, aloin vaatimaan. Vaadin seuruuta pidempää pätkää. En palkinnut parin askeleen onnistumisesta, vaan vein pidemmälle. Vaadin koiraa suorittamaan sitä liikettä ja Linkkihän teki iloisesti häntä heiluen hyvässä kontaktissa - eli se osaa.

Tehtiin seuruuta, tehtiin jäävien erottelua, seuruun askeleita oikealle ja vasemmalle, pyöriteltiin hieman perusasentoa. Pyh pah, paimen ei feilannut kertaakaan, mutta se into millä se teki. Häntä tötteröllä pentu hömppäili, kuunteli sitä mitä siltä pyydettiin ja vaadittiin. Ensimmäistä kertaa tosi näppärän seisomaan jäämiset - jumahti kuin liimattu. Otettiin myös pätkä juoksuseuruuta - se että minulla olisi ollut vieressä pomppiva paimen - ehei, siististi ravaava junnu katsekontaktissa. Tosi makea! Eli se edelleenkin osaa. Nyt vaan pitää löytää itse pois sieltä mukavuusalueelta, unohtaa virheiden pelkääminen ja vaan tehdä, tehdä ja tehdä.

Ja mitä siihen mukavuusalueelta poistumiseen tulee - sai Katja narrattua meidän keskustaan torille. Linkki pääsi ensimmäistä kertaa matkustamaan autossa häkissä. Oli muuten miehekkään pinkki häkki, johon paimenpoika laitettiin matkustamaan. Ja hetken ajeltuamme päädyttiin torille. Linkki hämmästytti minua, vaikka hirveä kiire sillä olisi ollut. Ihmiset se jätti rauhaan, autoja ei noteerannut ja oli muutenkin kivan lunkki. Ja Katjaa se rakasti. Sekä meinasin tulla päällään alas penkiltä koheltaessaan. Bortsuja joku taisi tituleerata fiksuksi - höpöhöpö sanon minä. Tai onhan tuo, silloin kun haluaa - muttei läheskään aina.

Pitäisi ahkerammin ottaa kameraa mukaan. Toisaalta, Linkki on hirveän ruma. Nuori uros on siinä iässä, ettei se kerää ollenkaan massaa, vaan kuluttaa kaiken mitä syökin. Ei mokoma meinaa lihoa ollenkaan. Ehkäpä se tästä pikku hiljaa, kun ollaan siirrytty aika lailla pelkkään lihaan ruokavaliossa ja rasvapitoisiin nappuloihin treeninameina/palkkana. Pikku hiljaa ollaan alettu myös nostamaan minun, sekä koiran kesäkuntoa. Listataan ylös myös ruuat, sekä treenit. Katsotaan, mitä tästä saadaan aikaan. Samoin olen päivittänyt nuo kulut ajantasalle.