Meille tupsahtelee uusia lukioita kuin sieniä sateella, vaikka itse blogi ei ole kovin aktiivinen. Kiitos kaunis kuitenkin kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksavat seurailla meidänkin arkea. Eihän tämä poikkea juuri mistään. Olemme viettäneet normaalia koirakon elämää vaellellen siellä täällä ja hieman tuollakin.
06.05.2014 tuli vuosi täyteen Ocan kuolemasta. Ikävä on kova, mutta päivääkään en ratkaisua katunut. Mainio koira, mutta parhaista on osattava luopua. Ocan muistelu sai aikaan kuitenkin eräänlaisen treenimasennuksen ja jäätiin Linkin kanssa sille tehdään, kun jaksetaan linjalle.
Poika vaihtoi sapuskaansa osittain raa'alle, josko saataisiin hieman lihaa luiden ympärille. Ollaan käyty myös treenaamassa häiriössä pariin kertaan ja maattu muutamaan otteeseen rivissäkin. Vieraitakin meillä on käynyt ja koira on ottanut lähinnä ignooraavan asenteen sisään asteleviin vieraisiin. Doboiltukin ollaan hieman kaiken tuoksinnan tuiskeessa ja viime maanantaina käytiin Pauliinan ja Jessen kanssa pyörähtämässä Aulangon suunnalla. Itse lenkki oli mukava. Oli kiva päästä pitkästä aikaan seurassa lenkkeilemään, kun tosi paljonhan me vaelletaan Linkin kanssa kaksin.
Mitä taas omaan terveyteeni tulee, niin olen onnistunut haalimaan mysteerisairauden x, joka varjostaa päiviäni aamuisin. En vain ymmärrä mistä tämä voi johtua, mutta ei sen puoleen lääkäritkään tiedä. Jospa verikokeissa ramppaaminen toisi jotain selkoa tähän tilanteeseen - ainakin toivottavasti.
Viikonloppu meni chillaillessa ja nauttiessa lämpimistä kesäpäivistä. Kesä kolkuttaa ovella, vaikka sitä ei meinaa uskoakaan. Samoin myös opintoihin on lyöty leima, joka kertoo minun valmistuvan 30.05.2014 - vihdoista viimein. Onhan tätä odoteltukin ja sen jälkeen voidaan vaan ihmetellä, mihin tämä elämä vie.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oca. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oca. Näytä kaikki tekstit
maanantai 19. toukokuuta 2014
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Tajua jotain tärkeää, ennen kuin se on poissa sinulta
Kuukautta vaille vuosi. Viimein olen tajunnut antaa itselleni tarvittavan levähdystauon, jonka aikana olen opetellut hyväksymään tunteeni, kaipuuni ja rakkauteni Ocaa kohtaan. Viimein olin valmis käsittelemään ne fiilikset. Olen ehkä hieman taikauskoinen, tai höpsö, mutta minusta tuntuu siltä, että Oca olisi kulkenut vierellämme viimeisen vuoden. Minulla ei oikeastaan ole ollut koskaan fiilistä, että olisin yksin. Samalla alitajuinen tietoisuus on estänyt minua kiintymästä Linkkiin. Olen ollut varma, että se viedään minulta tavalla tai toisella pois. En ole uskaltanut antaa koiralle koko sataa prosenttia itsestäni. Olisin halunnut, mutten vain kyennyt siihen. Vahva fiilis siitä, että Oca on seurannut ja hyväksynyt on haihtumassa oivallukseni takia. Uskalsin ja halusin eilen pyytää Linkkiä ensimmäistä kertaa viereeni, kun maailma tuntui pahalta paikalta olla. Bordercollie täytti tehtävänsä mainiosti.
En tiedä, kuinka sallittuja koiranomistajalle on ristiriitaiset ajatukset lemmikistään. Kuinka vaiettuja ne ovat? Kuinka helposti koiraharrastaja ajaa itsensä jonkinlaiseen burn outtiin, muttei uskalla myöntää sitä? Vaikka minä olen ollut alamaissa ja hieman kadoksissa, olen silti tehnyt Linkin kanssa kaikkea pientä, käynyt lenkillä ja luonut pohjaa. Silti tuntuu pahalta, kun en ole voinut antaa kaikkea itsestäni koiralle.
Linkki on kuitenkin äärettömän sopeutuvainen. Viime kuukaudet elämä on ollut, miten sen ilmaisisi... Vaihtelevaa. Uusi asunto, koulujen loppusuora (sisältyen opinnäytetyöt, näytöt, kaikki), uusia ihmisiä elämässä. Onhan tässä. Kaiken lisäksi julkisivuremontti, joka iski kerrostaloomme. Paljon kolinaa, pauketta ja ryskettä. Linkki sopeutuu, ei välitä, eikä vaikuta ollenkaan stressaantuneelta. Se ei ulise, ei hauku, eikä reagoi ääniin mitenkään. Se vaan on ja hengailee. Mainio.
Koulun takia bloggaaminen on hieman jäänyt. Kysymyspostauksiin on vastaukset jo kirjoitettu ja arvonta laitetaan kohta puoleen myös tulille. Koska olen rakentanut jo pohjat koiran uralle, niin nyt, kun viimein voin antaa itsenikin sille kokonaisena alamme oikeasti lyömään asioita nippuun. Kunhan kaivan sen hukassa olevan naksuttimen esille.
Mutta Linkki. Linkki on täydellinen. Mainio. Hyvä. Mahtava. Osaava. Se on kaikkea, mitä tarvitsin Ocan jälkeen. Meistä tulee vielä kunnollinen koirakko, aito koirakko. Linkki on mahtava. Nyt annan itselleni vihdoin luvan nauttia kaikesta siitä, mitä tämä koira tarjoaa minulle.
En tiedä, kuinka sallittuja koiranomistajalle on ristiriitaiset ajatukset lemmikistään. Kuinka vaiettuja ne ovat? Kuinka helposti koiraharrastaja ajaa itsensä jonkinlaiseen burn outtiin, muttei uskalla myöntää sitä? Vaikka minä olen ollut alamaissa ja hieman kadoksissa, olen silti tehnyt Linkin kanssa kaikkea pientä, käynyt lenkillä ja luonut pohjaa. Silti tuntuu pahalta, kun en ole voinut antaa kaikkea itsestäni koiralle.Linkki on kuitenkin äärettömän sopeutuvainen. Viime kuukaudet elämä on ollut, miten sen ilmaisisi... Vaihtelevaa. Uusi asunto, koulujen loppusuora (sisältyen opinnäytetyöt, näytöt, kaikki), uusia ihmisiä elämässä. Onhan tässä. Kaiken lisäksi julkisivuremontti, joka iski kerrostaloomme. Paljon kolinaa, pauketta ja ryskettä. Linkki sopeutuu, ei välitä, eikä vaikuta ollenkaan stressaantuneelta. Se ei ulise, ei hauku, eikä reagoi ääniin mitenkään. Se vaan on ja hengailee. Mainio.
Koulun takia bloggaaminen on hieman jäänyt. Kysymyspostauksiin on vastaukset jo kirjoitettu ja arvonta laitetaan kohta puoleen myös tulille. Koska olen rakentanut jo pohjat koiran uralle, niin nyt, kun viimein voin antaa itsenikin sille kokonaisena alamme oikeasti lyömään asioita nippuun. Kunhan kaivan sen hukassa olevan naksuttimen esille.
Mutta Linkki. Linkki on täydellinen. Mainio. Hyvä. Mahtava. Osaava. Se on kaikkea, mitä tarvitsin Ocan jälkeen. Meistä tulee vielä kunnollinen koirakko, aito koirakko. Linkki on mahtava. Nyt annan itselleni vihdoin luvan nauttia kaikesta siitä, mitä tämä koira tarjoaa minulle.
![]() |
| kuka tätä nyt ei rakastaisi? |
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Puoli vuotta.
Tänään palaan muistoissa siihen iltaan, joka oli raskaiden päätösten ilta. Ei enempää, ei vähempää. Oca oli paras. <3
perjantai 18. lokakuuta 2013
3v
Tänään täyttäisi se kaikista upein ja rakkain kolme vuotta. Ei ole ketään kenen kanssa juhlia, kun liian aikaisin lähti pois. Tuska ja kipu ovat laimentuneet, muttei missään nimessä poissa. Tuskin ovat koskaan. Tällaisina päivinä ne vain kohoavat uudelleen mieleen yhtä kirkkaina kuin sinä päivänä, kun hyvästit joutui jättämään. Panta roikkuu naulassa edelleen. Se vain kuuluu siihen. Tänään poltetaan kynttilöitä. Muistoksi.
Ensilumi satoin meillä vasta tänään maahan ikäänkuin puhdistavana eleenä. Olisiko viimein aika antaa itselle aikaa? Onneksi on pentu. Auttaa kummasti nousemaan aina aamulla ylös ja olemaan iloinen siitä mitä on.
Ensilumi satoin meillä vasta tänään maahan ikäänkuin puhdistavana eleenä. Olisiko viimein aika antaa itselle aikaa? Onneksi on pentu. Auttaa kummasti nousemaan aina aamulla ylös ja olemaan iloinen siitä mitä on.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Mietteitä koirasta, omistajuudeta ja harrastuksista
Minun kohdallani ensim
mäinen oma koira kiinnitti minut niin tiukasti koiramaailmaan, etten voinut edes kuvitella olevani ilman koiraa. Surun kohdatessa meidät, olin hukassa. Ihan kuin olisi kulkenut ilman lyhtyä pimeässä luolassa etsimässä pois pääsyä, joka ei kuitenkaan ollut ihan kulman takana. Olin hukassa itseni kanssa, koska päivittäiset rutiinit hukkuivat. Kävin kolmesti päivässä silti ulkona, hiplailin Ocan pantaa ja tunsin itseni yksinäiseksi aina niinä hetkinä, kun mies ajoi yövuoroon. Olin oikeasti yksin pitkästä aikaa.
Linkki ei ollut ensimmäinen vaihtoehtoni. Oli toinen pentue, josta haaveilin koiraa jo Ocan aikana, mutta päätin antaa sen olla. Ei pentua. Muistan sanoneeni, etten halunnut pentua vielä tähän tilanteeseen, kun kaikki oli jäänyt edellisen kanssa kesken. Heti Ocan poismenon jälkeen minulla oli kiikarissa mainio viisi vuotias seefferinarttu, jota en kuitenkaan päässyt koskaan edes katsomaan. Narttu ei siis ollut meitä varten. Hetkeksi luovutin koko koiran etsimisen, mutta ajoittain ajatus nousi mieleen. Enemmänkin päivittäin, mutta se pari kuukautta minkä olin ilman karvaista ystävää tuntui pieneltä ikuisuudelta. Taisin ehtiä välissä vajoamaan epäitoivoiseen "ei-enää-koiraa-koskaan"-ajatukseen. Hups. Silmiini osui seuraavaksi saksanpaimen uros, jota ajelinkin katsomaan. Potenttiaalia oli kolmivuotiaassa hirmuisesti, mutta niin oli myös töitäkin. Aikaisemmin koira oli ollut jämerällä miehellä, enkä tuntenut itseäni kovinkaan varmaksi sen kanssa. Nätistihän se kulki hihnassa, teki makeasti, mutta silti massiivisen, ison koiran uudelleenkoulutus pelotti. Ystäväni kertoi minulle samana päivänä, kun laitoin saksanpaimenesta mailia bc:n pennusta.BC rotuna ei ollut vieras - ei millään tavalla. Alkuvuodesta silmäilin BC yhdistelmiä miettiessäni seuraavaa koiraa edellisen rinnalle. Ennen Ocaa olin harkinnut BC:tä. Jotenkin se oli vain jäänyt. Minulle BC ei ole mikään elitistirotu, vaikka onhan fakta, että agilityn ja tokon huipulla ovat -mitkäs muutkaan kuin bordercolliet. BC on koira siinä missä muukin ja totesin, että syteen tai saveen, katsotaan nyt tämäkin vaihtoehto, kun Porin reissu ei ollut tarpeeksi. Noh, lopputuloksen näette. Link kotiutui meille, eihän sitä enää sinne voinut jättää. Olin kohdannut Sen Oikean. Se fiilis - ei sitä voinut sanoin kuvailla.
Moni kritisoi, isompi osa ihmisistä toivotti onnea ja mitä tärkeintä - minä tunsin olevani eheä. Ja tunnen edelleen. Koiramainen arki on ottanut taas vallan minusta ja mikään ei ole ihanampaa kuin touhuta pennun kanssa, opettaa sille elämän aakkosia ja parasta on se, kun pentu käpertyy illalla kainaloosi nukkumaan ja nuolaisee kättä. Link on luonteeltaan niin erilainen kuin Oca, joka vetäytyi syrjään, vaikka tahtoi olla tapahtumien keskipisteessä. Link haluaa olla ja on. Nuori mies on mahtava koiranalku ja minä en olisi ottanut sitä, ellen tietäisi, että lähipiirini tukee ajatuksiani kokonaan.
Mitä pennun kanssa sitten tullaan tekemään? Ha, harrastuskoiraksihan se tuli, mutta ennen kaikkea ystäväksi, täyttämään tyhjää koloa sydämessä ja antamaan omaa elämänasennettaan myös minun puuhiini. Ocalta opin paljon, mutta Link tulee opettamaan minulle vielä lisää asioita, omat seikkansa ja näkemyksensä maailmasta. Toivon pennun johdattavan minut eri tavalla koirankoulutuksen saloihin. Viemään minua eteenpäin kouluttajana ja ihmisenä - persoonana. Näkemään enemmän virheitäni, mutta myös hyväksymään ne ja kehittymään.
Pennusta tulee varmasti oiva tokokoira, mutta samalla toivon sen johdattavan minut uusien lajien puoleen. Kuten jälki ja haku, agilityä unohtamatta. Mikään kiire meillä ei ole, ei todellakaan. Onhan meillä koiranelämä aikaa.Paimennuksen pariinhan pentu minut jo vei - ensimmäisen kerran ottamaan kontaktia tuollaiseen lajiin. Vau.
Nyt kun katson vieressäni kerällä nukkuvaa mustavalkoista olentoa, en voi olla kuin iloinen, että tartuin tähän Mahdollisuuteen. Ei se vie surua pois Ocasta, mutta se antaa huimasti voimia jaksaa eteenpäin.
Lepää rauhassa rakkain, paikkasi on täytetty, mutta unohdukseen et koskaan jää. Olet kuitenkin se ensimmäinen, vain yksi voi olla ensimmäinen. Kiitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)














