Tämä asia nousee harvoin esille, mutta eilen katsellessani erilaisia suorituksia voi- ja avo-luokista aloin pohdiskelemaan asiaa syvemmin. Siellä oltiin iloisia eri asioista, harmiteltiin milloin mitäkin, seliteltiin... Joukossa oli jos jonkin näköistä suoritusta ja paria. Aikaisemmin katselin MM-kisoja ja niitä koirakoita.
Oma historiani koirien kanssa kisaamisesta oikeastaan rajoittuu mätsäreihin ja yhteen möllitokoon. Ei siis mitenkään mainittavaa kilpakokemusta. Itselläni on kuitenkin urheilutausta. Osittain joukkuelajista ja osittain yksilölajeista. Olen vanha keilaaja - ja olin hyväkin sellainen, kunnes kroppa tuli vastaan. Silloin, kun teki sitä mitä osasi parhaiten, oli aina hyvä fiilis mennä hallille. Siellä oli kannustava ilmapiiri, sekä paljon kilpailuhenkeä. Käytiin tavallisia kisoja, käytiin SM-kisoja, haaveiltiin EM ja MM-kisoista, jonne en kuitenkaan päässyt polven hajotessa lopullisesti. Se fiilis, mikä tuli kilpailemisesta; kaipaan sitä. Se fiilis, kun nosti kaulaan mitallin, jonka eteen oli tehnyt töitä.
Olin itselleni ankara, mutta opin asettamaan pieniä tavoitteita, joiden onnistuessa pystyi olemaan iloinen. Ei aina tulostavoitteita, mutta vaadin itseltäni järkevyyttä ja rauhallisuutta radalla - sellaista asennetta, etten lähtenyt hömpöttelemään muiden mukaan. Radoilla olin ollut pienestä alkaen, ensimmäinen kosketuksen koko lajiin sain 3-vuotiaana kaksin käsin isän kanssa heittäen. Siitä eteenpäin kuusivuotiaana sain oman pallon ja aloin treenaamaan. Isompiin karkeloihin liityin ollessani kymmenen vanha. Urani huipulla 13-14-vuotiaana, ennen kuin kaikki hajosi. Sen jälkeen en ole oikeastaan koskenut kuin kahdesti palloon ja laittanut pillit pussiin kokonaan. En halua palata enää hallille, vaikka veri vetää. En halua aloittaa taas samasta pisteestä ja jäädä auttamattomasti jalkoihin.
Mitä tämä tuo koiraurheiluun? Uskon tietäväni miten rakennetaan kestävää kisasuoritusta, motivoidaan itseä, ajoitetaan treenit ja ollaan menestyviä ja hyviä. Koiraurheilun koen olevan kuitenkin niin lapsen kengissä, etten uskalla haaveilla mistään MM-kisoista. Koiraurheilussa menestyminen on pääsääntöisesti helpompaa, mutta siinä on haldattava kilpakumppanikin. Koira tekee mitä parhaakseen näkee ja miten se on opetettu. Reilu ohjaaja ei voi vaatia koiralta mitään mitä se ei osaa. Jotkut menevät takamus edellä puuhun vaikka helpompiakin reittejä on.
Ehkä eniten itseäni häiritsee ja hämmentää se, ettei ole kunnollista valmentajaa. Kaipaan välillä ohjeita, mutta tiedän, että kauempaa on pirun hankala neuvoa. Tarvisi nähdä tilanne. Koiraurheilussa on otettava huomioon niin monta asiaa, mutta siinä pitää kahden mielen pelata yhteen. Olla hyvä suhde koiraan. Jos suhde on risa, ei voi olettaa että tulee hyvä tulos. Haluaisin itse tasaisia suorituksia, sitä että koira tekee omalla tasollaan, eikä vajoa pohjamutiin.
Olen paha jännittäjä. Minulla on kilpailutaustaa varmaan yli tuhansien kisojen verran henkilökohtaisesti ja satojen joukkueellisesti, en silti osaa mukautua koiran kanssa kilpailemiseen kunnolla. Pystyn pitämään itseni zen-tilassa niin kauan, kunnes tulee vuoro mennä kehään. Sitten jännittää. En ole selkeä, sekoilen askeleissa, annan vääriä käskyjä ja toimin ristiriitaisesti. Tähän olen ottanut avuksi mielikuvaharjoitteet. Koetan kuvitella koetilanteen ja mitä siinä tulen tekemään, jotta osaisin toimia fiksusti. Olla reilu sille kaverille, joka tekee kanssani töitä. Olen varsinainen jäykkä puupötkö jännittäessäni ja pyrin tekemään samaa treeneissä. En tiedä miksi myös treenitilanne saa minut menemään välillä ihan solmuun ja tekemään tyhmästi, kun siellä saa sanoa ja tehdä asioista helpompia, palkata ja huomauttaa vääristä. Typerä mieli.
Jokaisella koirakolla on avaimet menestykseen. Niin myös meillä. Koiran rotu ei ole itsestään selvyys siihen, että se olisi valmiiksi ohjelmoitu tekemään oikein. Kyllä, mulla on bordercollie, hemmetin hyvä semmoinen, mutta kyllä sen kanssa tehdään töitä ja saan kuulla roturasistisia kommentteja. Tosin, niihin ehti tottua jo näyttölinjaisen seefferin kanssa, ettei ne niin kaada mua suohon.
En osaa vieläkään laittaa omia tavoitteitani paperille. Musta olisi hienoa saada kisattua Linkille TK2:n. En tiedä tullaanko koskaan pääsemään pidemmälle, vaikka koiralla on edellytykset sinne TVA:n puolelle, mutta kestääkö mun pää sitten sitä. Alkuperäiseen otsikkoon vedoten, koiraurheilu on mulle kaikkea sitä, mikä jää kisaamisen ulkopuolelle. Koira, mahtava ystävä. Treenit, huipputyyppejä auttamassa toisia ja olemassa tukena ja potkimassa päähän. Kisareissuja, joilla voi mennä pieleen ja silti kehän laidalla voi nauraa. Sitä, että saa tsempata muita. Olla se, kenelle heitetään välillä viestiä siitä kuinka kaikki vaan hajoaa. Koiraurheilu on ailahtelevaista, mutta siinä on niin paljon niiden kisojen ulkopuolella. Ilman koiria en olisi tutustunut niihin hienoihin ihmisiin, joiden kanssa nykyään jaan treenejäni.
Ja kun katson tuota bordercollieta, joka makaa ketarat ojossa kohti kattoa... Ei sillä ole mitään väliä, vaikka mentäisiinkin mokailemaan kisoihin. Ei se koira sitä tule ikipäivinä tietämään, että nyt ollaankin tokovalioita. Ei se kulje pää pystyssä ja halveksu muita; se on ihan yhtä onnellinen. Silti mä kaipaan kisakentille ja tämä on tällä hetkellä reitti sinne, mitä mä tahdon itse toteuttaa.
Oli siellä vielä listaa eri liikkeistä ja niiden virheistä koiraa ja ohjaajaa kohtaan. Pääsääntöisestihän en koskaan syytä koiraa siitä mitä se on tehnyt. Sehän tekee vain sen, mitä olen tai en ole sille opettanut. Tosin taisin uida hyvin, hyvin syvällä tuolloin ja en osannut tulkita koiraa ja löytää sille oikeita keinoja. Kun tuota listaa katsoo, ei minulla kyllä tammikuun jälkeen ole ollut todellakaan enää tuollaista koiraa. (vaikka teksti onkin kirjoitettu varmaan kiihtyneessä mielentilassa)
