Tämä asia nousee harvoin esille, mutta eilen katsellessani erilaisia suorituksia voi- ja avo-luokista aloin pohdiskelemaan asiaa syvemmin. Siellä oltiin iloisia eri asioista, harmiteltiin milloin mitäkin, seliteltiin... Joukossa oli jos jonkin näköistä suoritusta ja paria. Aikaisemmin katselin MM-kisoja ja niitä koirakoita.Oma historiani koirien kanssa kisaamisesta oikeastaan rajoittuu mätsäreihin ja yhteen möllitokoon. Ei siis mitenkään mainittavaa kilpakokemusta. Itselläni on kuitenkin urheilutausta. Osittain joukkuelajista ja osittain yksilölajeista. Olen vanha keilaaja - ja olin hyväkin sellainen, kunnes kroppa tuli vastaan. Silloin, kun teki sitä mitä osasi parhaiten, oli aina hyvä fiilis mennä hallille. Siellä oli kannustava ilmapiiri, sekä paljon kilpailuhenkeä. Käytiin tavallisia kisoja, käytiin SM-kisoja, haaveiltiin EM ja MM-kisoista, jonne en kuitenkaan päässyt polven hajotessa lopullisesti. Se fiilis, mikä tuli kilpailemisesta; kaipaan sitä. Se fiilis, kun nosti kaulaan mitallin, jonka eteen oli tehnyt töitä.
Olin itselleni ankara, mutta opin asettamaan pieniä tavoitteita, joiden onnistuessa pystyi olemaan iloinen. Ei aina tulostavoitteita, mutta vaadin itseltäni järkevyyttä ja rauhallisuutta radalla - sellaista asennetta, etten lähtenyt hömpöttelemään muiden mukaan. Radoilla olin ollut pienestä alkaen, ensimmäinen kosketuksen koko lajiin sain 3-vuotiaana kaksin käsin isän kanssa heittäen. Siitä eteenpäin kuusivuotiaana sain oman pallon ja aloin treenaamaan. Isompiin karkeloihin liityin ollessani kymmenen vanha. Urani huipulla 13-14-vuotiaana, ennen kuin kaikki hajosi. Sen jälkeen en ole oikeastaan koskenut kuin kahdesti palloon ja laittanut pillit pussiin kokonaan. En halua palata enää hallille, vaikka veri vetää. En halua aloittaa taas samasta pisteestä ja jäädä auttamattomasti jalkoihin.
Mitä tämä tuo koiraurheiluun? Uskon tietäväni miten rakennetaan kestävää kisasuoritusta, motivoidaan itseä, ajoitetaan treenit ja ollaan menestyviä ja hyviä. Koiraurheilun koen olevan kuitenkin niin lapsen kengissä, etten uskalla haaveilla mistään MM-kisoista. Koiraurheilussa menestyminen on pääsääntöisesti helpompaa, mutta siinä on haldattava kilpakumppanikin. Koira tekee mitä parhaakseen näkee ja miten se on opetettu. Reilu ohjaaja ei voi vaatia koiralta mitään mitä se ei osaa. Jotkut menevät takamus edellä puuhun vaikka helpompiakin reittejä on.
Ehkä eniten itseäni häiritsee ja hämmentää se, ettei ole kunnollista valmentajaa. Kaipaan välillä ohjeita, mutta tiedän, että kauempaa on pirun hankala neuvoa. Tarvisi nähdä tilanne. Koiraurheilussa on otettava huomioon niin monta asiaa, mutta siinä pitää kahden mielen pelata yhteen. Olla hyvä suhde koiraan. Jos suhde on risa, ei voi olettaa että tulee hyvä tulos. Haluaisin itse tasaisia suorituksia, sitä että koira tekee omalla tasollaan, eikä vajoa pohjamutiin.
Olen paha jännittäjä. Minulla on kilpailutaustaa varmaan yli tuhansien kisojen verran henkilökohtaisesti ja satojen joukkueellisesti, en silti osaa mukautua koiran kanssa kilpailemiseen kunnolla. Pystyn pitämään itseni zen-tilassa niin kauan, kunnes tulee vuoro mennä kehään. Sitten jännittää. En ole selkeä, sekoilen askeleissa, annan vääriä käskyjä ja toimin ristiriitaisesti. Tähän olen ottanut avuksi mielikuvaharjoitteet. Koetan kuvitella koetilanteen ja mitä siinä tulen tekemään, jotta osaisin toimia fiksusti. Olla reilu sille kaverille, joka tekee kanssani töitä. Olen varsinainen jäykkä puupötkö jännittäessäni ja pyrin tekemään samaa treeneissä. En tiedä miksi myös treenitilanne saa minut menemään välillä ihan solmuun ja tekemään tyhmästi, kun siellä saa sanoa ja tehdä asioista helpompia, palkata ja huomauttaa vääristä. Typerä mieli.
Jokaisella koirakolla on avaimet menestykseen. Niin myös meillä. Koiran rotu ei ole itsestään selvyys siihen, että se olisi valmiiksi ohjelmoitu tekemään oikein. Kyllä, mulla on bordercollie, hemmetin hyvä semmoinen, mutta kyllä sen kanssa tehdään töitä ja saan kuulla roturasistisia kommentteja. Tosin, niihin ehti tottua jo näyttölinjaisen seefferin kanssa, ettei ne niin kaada mua suohon.
En osaa vieläkään laittaa omia tavoitteitani paperille. Musta olisi hienoa saada kisattua Linkille TK2:n. En tiedä tullaanko koskaan pääsemään pidemmälle, vaikka koiralla on edellytykset sinne TVA:n puolelle, mutta kestääkö mun pää sitten sitä. Alkuperäiseen otsikkoon vedoten, koiraurheilu on mulle kaikkea sitä, mikä jää kisaamisen ulkopuolelle. Koira, mahtava ystävä. Treenit, huipputyyppejä auttamassa toisia ja olemassa tukena ja potkimassa päähän. Kisareissuja, joilla voi mennä pieleen ja silti kehän laidalla voi nauraa. Sitä, että saa tsempata muita. Olla se, kenelle heitetään välillä viestiä siitä kuinka kaikki vaan hajoaa. Koiraurheilu on ailahtelevaista, mutta siinä on niin paljon niiden kisojen ulkopuolella. Ilman koiria en olisi tutustunut niihin hienoihin ihmisiin, joiden kanssa nykyään jaan treenejäni.
Ja kun katson tuota bordercollieta, joka makaa ketarat ojossa kohti kattoa... Ei sillä ole mitään väliä, vaikka mentäisiinkin mokailemaan kisoihin. Ei se koira sitä tule ikipäivinä tietämään, että nyt ollaankin tokovalioita. Ei se kulje pää pystyssä ja halveksu muita; se on ihan yhtä onnellinen. Silti mä kaipaan kisakentille ja tämä on tällä hetkellä reitti sinne, mitä mä tahdon itse toteuttaa.
Millaisia kommentteja oot bortsun omistajan kuullut?
VastaaPoista*omistajana jopa :D
PoistaEniten on näitä halveksujia, että otetaan bc, kun tahdotaan helposti hyvä ja kiva harrastuskoira. Oon myös kohdannut ennakkoluuloihin, että bortsu tosiaan olisi valmiiksi ohjelmoitu ja se ei koskaan tee virheitä, saati että sille tarvisi ihmisen opettaa mitään.
PoistaMuutenkin tuntuu, että bortsuihmisen pitäisi olla yli-ihminen, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin koira ja sen kanssa kisaaminen ja tekeminen. Tosin, taas kun Tiia heitti alemmas kommenttia siitä, kun hän treenaa rodun piireissä, niin mä en oikein koskaan oo treenannu bortsuporukoissa, saati sen enempää niihin tutustunut.
Pääsääntöisestihän mun koiran pitäisi olla vähintään TK2 tässä vaiheessa ja kun kerron, että vasta harkitsen kisaamista sen kanssa, niin mua tuijotetaan hämmentyneenä. :D
Ylipäätään koirakkoa, jossa on bortsu pidetään jotenkin superkoirakkona, jolla ei koskaan voi olla mitään ongelmia minkään kanssa. :)
Näin vähän arvelin. Aika typerää, katkeraakin, jos joku oikeasti ajattelee, että toi nyt _vaan_siksi_ menestyy, koska sillä on bortsu. :/ Kyllähän noi maajoukkueen Tending-tyypit on kouluttaneet TVA:ksi yms. muitakin rotuja ennen bortsuja, ei se menestys siitä rodusta ole riippuvainen. Toki hyvä koiramateriaali vetää hyviä kouluttajia puoleensa, mut veikkaisin, että ne samat tyypit vois olla siellä maajoukkueessa kisailemassa vaikka porokoiralla, jos hyvä koira sattuisi näppeihin.
PoistaMiten itse suhtauduit bortsuun ennen kuin hankit sellaisen? Internetsejä selailemalla oon huomannut aika monen käyvän läpi useamman vaiheen, missä lähinnä epäillään itseä tällaisen superrodun edessä ja sitten todetaan, että okei, näähän on koiria ja otetaan ehkä se oma bc.
Bortsuhan (niin kuin mikä tahansa koira, millä on ns. vähän enemmän ominaisuuksia) on kouluttamattoman ihan kauhee. :D Luulis, että koiraihmiset sen tietäisi. Eikä se koulutettunakaan ole välttämättä mikään unelma - siis meinaan esimerkiksi jotain käyttistä agility-koirana, se ei vaan pysy ihan joka paviaanin näpeissä. Esim. mulla ei olis kyllä mitään saumaa sellaselle turbosilakalle, vaikka mulla on nytkin jo kohtuullisen nopea ja reaktioherkkä koira.
Se piti vielä vuodattaa, että sulla on mainio asenne. Koirasi on onnekas.
No siis bortsu oli mullekin se yli-ihmisen koira. Mietin monesti itse ottavani bortsun, mutta totesin uudestaan ettei bodercollie ole missään nimessä minua varten, enkä koskaan voisi edes kuvitella omistavani mustavalkoista superkoiraa. Ihan rehellisesti. Kyllähän mä semmosesta haaveilin.
PoistaEpäilin itseäni hirveästi, kun lähdin katsomaan Linkkiä. Tykkään ylipäätään hakea hyvää tyyppiä koirista, enkä vain sitä rotua. Linkki on hyvä tyyppi, fiksu ja kiva. Mua kritisoitiin siitäkohtuu paljon, että hankin bortsun. Myös se, että jostain kumman syystä bortsun kanssa on pakko harrastaa agia, wtf. No, mähän en oman kroppani takia pysty tätä tekee.
Mut Linkin myötä oon todennu, että ihan koiriahan nää on. Ei mitään superkoiria, vaan koiria siinä missä mikä tahansa muukin. Bortsuissa on paljon erilaisia tyyppejä ja sieltä pitää vaan löytää se itselleen oma koira. Bortsujen takana on pirun taitavia ohjaajia, että ne on saaneet valjastettua koiristaan itselleen kestäviä kilpakumppaneita ja peruspalikat ovat sieläkin kohdallaan.
Kiitos kaunis! Mä oon joutunut tekemään asenteeni eteen paljon töitä, mutta myös pikku hiljaa alkanut ymmärtää ja katsomaan kunnolla maailmaa ja etenkin vierellä olevaa eläintä. :)
Ensimmäisen harrastuskoiran kanssa ei ehkä ollut edes tavoitteita, asetin aina välitavoitteen ja katsottiin mihin rahkeet riittää. Vasta tittelin jälkeen uskoin sen saavuttamiseen.
VastaaPoistaSeuraavan kanssa oli selvemmät tavoitteet, nekin piti pilkkoa paljon pienempiin osiin. Ja yhdessä vaiheessa en uskonut, että niiden saavuttaminen olisikaan sittenkään mahdollista. Jotenkin Rasmuksen kanssa kisatessa en jännittänyt niin paljon kuin Ruutin kanssa, se on se varmuus mikä toisella on ja luottamus sekä tulosvarmuus. Koulutukset tai yksittäiset valmennukset auttoivat myös paljon ja toivat motivaatiota.
Meillä on enemmän Ruutin kanssa niitä pieleen menneitä kisareissuja, tai niin moni voisi ne lukea. Ihan ekoissa kisoissa tulostaso tuntui masentavalta. Mutta sitten oppi löytämään niistäkin hyvää ja olemaan tyytyväinen pelkkään työskentelyyn vaikkei se näy numeroissa tokossa, jos liikkeet sisältää virheitä. Eniten auttaa tehdä paljon myös kisamaisia, koittaa pitää treeneissä sama rutiini jos tekee liikkeen kokonaisena tai edes osittain. Virittely ja oikeat käskyt. Kisoissa jännittää aina, mullakin yleensä se iski kehään mennessä. Helpoin oli jos kokeessa oli tuttuja ja ei pidä tavoitteena saada vain sitä 1-tulosta vaan työskentelee parhaalla mahdollisella tavalla koiran kanssa nauttien.
En ole itse niin paljoa törmännyt kommentteihin tai ehkä treenaan niin paljon rodun parissa. Kuitenkin osa niistä arvostelijoista ei ymmärrä, että usein sen hienosti kokeessa suorittavan koiran ja suhteen eteen on nähnyt kova työ. Kaikki näistä ei ole myöskään putkiaivoja kuin, joku toinen rotu. Tuhat kertaa helpommalla pääsin hyvän tollerin kanssa kuin bc:n! Mutta kyllä varmasti moni bc:n omistaja nostaa hattua hankalemman rodun kanssa harrastajalle. En mäkään onnistunut norwichille kouluttamaan kuin avuilla sivulle, maahan, seuraa ja metallikapulan kantamista. Ehkä rally-toko olis mennyt muttei tokokisoihin meno.
Kiva kuulla sunkin kokemuksia asiasta. Mun ensimmäinen harrastuskoira oli niin vaativa, etten pystynyt sen kanssa kisaamaan, ennen kuin "aika loppui kesken". Se opetti kyllä paljon enemmän siitä sinnikkyydestä ja tekemisestä ja mitä koiralta voi odottaa, jos itse ei anna 100% siihen työskentelyyn.
PoistaMä niin tahtoisin kulkea valmennuksissa ja koulutuksissa, koska tiedän, että niistä olisi paljon apua, mutta tällä rahatilanteella sellaisesta ei voi kuin haaveilla. Jospa sitä niitä töitä saisi, niin voisi kuvitella ilmoittavansa itseään ja koiraa johonkin. Toki sitten on ongelmana aina se matkustus.
Onneks kuitenkin kavereiden avulla pystyy treenaamaan tilanteita tosi pitkälle :)
Kyllähän meilläkin tää jako aina menee, kun meidän koirien kisaamisesta ja harrastamisesta jonkun kanssa puhuu, että "toi aussie on varmaan se the harrastekoira ja noi issikat näyttelykoiria/kotikoiria/harrastelukoiria". No itseasiassa... En todellakaan voi yleistää, mutta yleistän vähän nyt silti, että aika monet kisat ja kokeet kiertäneenä voin sanoa, että en ole törmännyt yhteenkään Islaa (ulkopuolisille siis tiedoksi, että hän on se islanninlammaskoira) parempaan auspaihin. Piste. Siis ihan oikeasti. Joskus ennenko meillä edes oli Lumoa (auspai) vallitsi semmonen aussie on helvetin hyvä harrastekoira -ilmapiiri ja se auspai nyt vähän rinnastettiin yhtä hyväksi kuin bortsu. Bullshit suoraan sanoen. Se, mikä erottaa bortsun aussiesta ja issikasta on yksiläkohtaista, mutta myös se, että siinä, missä aussiet on taipuvaisia passiivisuuteen ja tietynlaiseen sluibaamiseen niin bortsut on nöyriä ja tekeviä, niin kuin meidän Islakin. Siinä on ainakin se yksi syy, miksi Isla on parempi harrastekoira. Se ei koskaan kyseenalaista, se vaan tekee ja mun ihannekoira on just semmonen (ja semmonen sullakin on sielä käsissäs, Linkki <3). Asian punainen lanka - sitä ei nyt ollut, mutta siis rotu ei merkkaa kaikkea, mutta rodun sisällä koirilla on löydettävissä niitä samoja piirteitä, jotka tekee siitä rotunsa edustajan ofc. Tää ei nyt tarkoita, että kaikki auspait on passiivisuuteen taipuvia limaeliöitä niinko meidän Lumo, mutta fakta on se, että kisassa "perheen paras harrastekoira" Lumo häviää Islalle ja Tuikellekin 0-6.
VastaaPoistaMelkein oksettaa taa suoltaa tommonen tekstioksennus tohon, jossa ei oo järkee, mutta kädet tärisee kahvivajeesta, joten silvuplee parempaa et nyt saa :D