tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mietteitä koirasta, omistajuudeta ja harrastuksista

Uusi koira luo aina uteliaisuutta kaveri-, harrastus- ja koirapiireissä. Kaikilla on hirmuisesti kysymyksiä, enkä minäkään niiltä säästynyt, kun pieni mustavalkoinen eläin asteli taloon. Hyväksynnän sain itselleni tärkeimmältä ihmiseltä ja lupauksen hänen työpanoksestaan koiran koulutukseen. Enää oli jäljellä vain koko muu maailma.

Minun kohdallani ensim
mäinen oma koira kiinnitti minut niin tiukasti koiramaailmaan, etten voinut edes kuvitella olevani ilman koiraa. Surun kohdatessa meidät, olin hukassa. Ihan kuin olisi kulkenut ilman lyhtyä pimeässä luolassa etsimässä pois pääsyä, joka ei kuitenkaan ollut ihan kulman takana. Olin hukassa itseni kanssa, koska päivittäiset rutiinit hukkuivat. Kävin kolmesti päivässä silti ulkona, hiplailin Ocan pantaa ja tunsin itseni yksinäiseksi aina niinä hetkinä, kun mies ajoi yövuoroon. Olin oikeasti yksin pitkästä aikaa.

Linkki ei ollut ensimmäinen vaihtoehtoni. Oli toinen pentue, josta haaveilin koiraa jo Ocan aikana, mutta päätin antaa sen olla. Ei pentua. Muistan sanoneeni, etten halunnut pentua vielä tähän tilanteeseen, kun kaikki oli jäänyt edellisen kanssa kesken. Heti Ocan poismenon jälkeen minulla oli kiikarissa mainio viisi vuotias seefferinarttu, jota en kuitenkaan päässyt koskaan edes katsomaan. Narttu ei siis ollut meitä varten. Hetkeksi luovutin koko koiran etsimisen, mutta ajoittain ajatus nousi mieleen. Enemmänkin päivittäin, mutta se pari kuukautta minkä olin ilman karvaista ystävää tuntui pieneltä ikuisuudelta. Taisin ehtiä välissä vajoamaan epäitoivoiseen "ei-enää-koiraa-koskaan"-ajatukseen. Hups. Silmiini osui seuraavaksi saksanpaimen uros, jota ajelinkin katsomaan. Potenttiaalia oli kolmivuotiaassa hirmuisesti, mutta niin oli myös töitäkin. Aikaisemmin koira oli ollut jämerällä miehellä, enkä tuntenut itseäni kovinkaan varmaksi sen kanssa. Nätistihän se kulki hihnassa, teki makeasti, mutta silti massiivisen, ison koiran uudelleenkoulutus pelotti. Ystäväni kertoi minulle samana päivänä, kun laitoin saksanpaimenesta mailia bc:n pennusta.

BC rotuna ei ollut vieras - ei millään tavalla. Alkuvuodesta silmäilin BC yhdistelmiä miettiessäni seuraavaa koiraa edellisen rinnalle. Ennen Ocaa olin harkinnut BC:tä. Jotenkin se oli vain jäänyt. Minulle BC ei ole mikään elitistirotu, vaikka onhan fakta, että agilityn ja tokon huipulla ovat -mitkäs muutkaan kuin bordercolliet. BC on koira siinä missä muukin ja totesin, että syteen tai saveen, katsotaan nyt tämäkin vaihtoehto, kun Porin reissu ei ollut tarpeeksi. Noh, lopputuloksen näette. Link kotiutui meille, eihän sitä enää sinne voinut jättää. Olin kohdannut Sen Oikean. Se fiilis - ei sitä voinut sanoin kuvailla.

Moni kritisoi, isompi osa ihmisistä toivotti onnea ja mitä tärkeintä - minä tunsin olevani eheä. Ja tunnen edelleen. Koiramainen arki on ottanut taas vallan minusta ja mikään ei ole ihanampaa kuin touhuta pennun kanssa, opettaa sille elämän aakkosia ja parasta on se, kun pentu käpertyy illalla kainaloosi nukkumaan ja nuolaisee kättä. Link on luonteeltaan niin erilainen kuin Oca, joka vetäytyi syrjään, vaikka tahtoi olla tapahtumien keskipisteessä. Link haluaa olla ja on. Nuori mies on mahtava koiranalku ja minä en olisi ottanut sitä, ellen tietäisi, että lähipiirini tukee ajatuksiani kokonaan.

Mitä pennun kanssa sitten tullaan tekemään? Ha, harrastuskoiraksihan se tuli, mutta ennen kaikkea ystäväksi, täyttämään tyhjää koloa sydämessä ja antamaan omaa elämänasennettaan myös minun puuhiini. Ocalta opin paljon, mutta Link tulee opettamaan minulle vielä lisää asioita, omat seikkansa ja näkemyksensä maailmasta. Toivon pennun johdattavan minut eri tavalla koirankoulutuksen saloihin. Viemään minua eteenpäin kouluttajana ja ihmisenä - persoonana. Näkemään enemmän virheitäni, mutta myös hyväksymään ne ja kehittymään.

Pennusta tulee varmasti oiva tokokoira, mutta samalla toivon sen johdattavan minut uusien lajien puoleen. Kuten jälki ja haku, agilityä unohtamatta. Mikään kiire meillä ei ole, ei todellakaan. Onhan meillä koiranelämä aikaa.Paimennuksen pariinhan pentu minut jo vei - ensimmäisen kerran ottamaan kontaktia tuollaiseen lajiin. Vau.

Nyt kun katson vieressäni kerällä nukkuvaa mustavalkoista olentoa, en voi olla kuin iloinen, että tartuin tähän Mahdollisuuteen. Ei se vie surua pois Ocasta, mutta se antaa huimasti voimia jaksaa eteenpäin.

Lepää rauhassa rakkain, paikkasi on täytetty, mutta unohdukseen et koskaan jää. Olet kuitenkin se ensimmäinen, vain yksi voi olla ensimmäinen. Kiitos.

7 kommenttia:

  1. "Oh you can take your time baby, I'm in no hurry, know I'm gonna get you
    You don't wanna hurt me, baby don't worry, I ain't gonna let you
    Let me tell you now
    My love is strong enough to last when things are rough
    It's magic"

    VastaaPoista
  2. Hitto Sussu. Rupesin taas itkemään ku luin noi kaks viimestä lausetta.

    VastaaPoista
  3. Olette kaikki ihnia <3 Ja Lotta, tarkoitukseni ei ollut suinkaan itkettää - taas, hupsista :'''D

    VastaaPoista
  4. Lyhyen elämänsä aikana Oca eli joka hetken täysillä ja oli onnellinen. Sen paikkaa sun sydämessä ei voi kukaan täyttää, se oli varattu vain sille. <3

    VastaaPoista
  5. Tsemppiä sinne surun keskelle sekä uuden pennelin koulutukseen! :) Ei ole olemassa mitään tiettyä "suruaikaa" siihen että koska voisi hommata uuden koiran toisen kuoleman jälkeen vaan jokainen tekee sen hankintapäätöksen siten mikä tuntuu parhaimmalta :) Monelle koiraihmiselle se koira luo ne rutiinit joihin jämähdetään ja tottahan se pentu auttaa suruun muutoinkin kuin rutiinisoimalla arjen :)

    VastaaPoista