Pohdintanurkka: Koiran lopetus ja luopuminen

Mietin hetken, julkaisenko ollenkaan tätä tekstiä blogissa. Päädyin kuitenkin laittamaan tämän julkaisuun, koska noh, en pelkää piilotella mielipiteitäni, mutta painottaisin kuitenkin näiden olevan vain minun mielipiteitäni. Ei muiden. Luvassa siis tylsää pohdiskelevaa tekstiä.

Jalon ja Niilon mamma oli kirjoitellut blogiinsa siitä, kuinka terve ja ilmeisesti pieniongelmainen koira oli saatettu ajasta ikuisuuteen. Tapausta sen enempää tuntematta on turha lähteä arvostelemaan tapauskohtaisesti yhtään mitään. Kuitenkin teksti herätti ajatuksia, niin negatiivisia kuin positiivisiakin.

Ensimmäisenä mieleeni nousi seikka, että onko koira parempi päästää ongelmineen pois, kuin laittaa kiertolaiseksi. Haastavaa koiraa ei voi ihan kelle tahansa luovuttaa, jos omat voimavarat ei riitä tilanteen korjaamiseen. Kuinka oikeudellista se on koiralle, että se laitetaan oman perheen luota uuteen kotiin, kun ei ole jaksettu työstää ongelmaa, joka on äitynyt liian pahaksi. Koetaanko koira taakkana ja siihen turhaudutaan? Mitä ihmiset oikein ajattelevat laittaessaan lemmikin eteenpäin? Itse olen kovasti sitoutunut nelijalkaisiin ystäviini ja olen taistellut huono hermoisen koiran kanssa, sekä viettänyt päiviä eroahdistuneen koiran koulutuksessa. Koskaan ei ole mieleen tullut luovuttaa. Ojasta on aina menty allikkoon ja kun tuntuu siltä, ettei jaksa, on kysytty neuvoa fiksummalta. Koirayhteisö on siitä lämmin ja huomaavainen, että apua varmasti saa, jos sitä rohkenee kysyä.

Ymmärrän, että jos asuu pienessä asunnossa ja kaksi koiraa alkaa tappelemaan keskenään. Jos ei itse pysty luomaan laumaan sitä balanssia, mitä se tarvitsee, on oikein luopua koirasta. En tiedä, itselläni ei ole koskaan ollut saman katon alla yhtä koiraa enempää. En osaa kuvitella tilannetta, jossa joutuisin luopumaan toisesta koirasta sen takia, etten pysty pitämään niitä erillään. Ihan vain oman ja koirien turvallisuuden takia pitäisi toiselle löytää koti. On myös hyvin vaikea kuvitella tilannetta, jossa laittaisin oman koiran piikille sen takia, että se saattaisi osoittaa pientä aggressiivisuutta joissakin tilanteissa. Mutta on taas tilanne, ja tilanteessa minun ratkaisuni. Olen lapseton nuori aikuinen, jolla on aikaa tehdä töitä koiran ongelmien eteen. Mutta entä, jos minulla olisi lapsia? Voisinko katsoa aggrea koiraa lapsieni kanssa. Uskaltaisinko riskeerata niin? En tiedä, en osaa kuvitella.

Jos joutuisin koirasta luopumaan, joka nyt kuviteltuna on viettänyt kanssani oli kaksi vuotta, mutta olisi kunnossa. Kuvitellaan, että koiralla on heikko pääkoppa ja se vaatii tietyntyyppisen jämäkän ihmisen. En välttämättä laittaisi koiraa eteenpäin. Tietyntyyppiset koirat lähtevät kiertoon. Toki koittaisin etsiä kotia, tutuista ihmisistä, sellaisista, jotka pärjäävät koiralle. Mutta välttämättä tuikituntemattomalle en uskaltaisi antaa. Minusta on armollisempaa viedä koira silloin piikille. Se on tottunut jo yhden perheen rutiineihin, sille on koitettu etsiä oikeanlaista kotia, muttei ole löydetty. Eikä se voi jatkaa elämää perheensäkään kanssa. Silloin on oikea hetki päästää koira pois.

Olen kokenut yhden tilanteen. Vanhempieni koiran kanssa, viisi vuotias narttu saksanpaimen, jolla oli pieniä käytöshäiriöitä. Eroahdistus niistä suurimpana. Koira oli elänyt koko elämänsä maalla, mutta "sivistyksessä" vieraillessa käyttäytynyt hyvin. Sopeutuvainen luonteeltaan myös. Kasvatettu hieman päin prinkkalaa, väärin keinoin ja pakottein. Tälle, terveelle koiralle ei annettu edes mahdollisuutta sopeutua uuteen elämään perheensä kanssa, vaan se laitettiin piikille. Itse en tilanteeseen pystynyt vaikuttamaan, joten se siitä.

Seuraavana sairas koira. Missä vaiheessa on oikein lopettaa sairas koira? Jokainen tahtoisi varmasti lemmikilleen kauniin kuoleman ilman kipuja. Kivuista en tiedä, mutta entinen kultsutyttömme veteli viimeiset henkäyksensä nukkuessaan vanhempien makuuhuoneessa -siellä, missä se oli koko ikänsä nukkunut ja vahtinut tärkeimpiään. Minusta se oli tavallaan kaunis kuolema. Kun taas se, kuinka armollista on pitkittää sairaan koiran kärsimystä. Koira ei varmasti itse tahtoisi jatkaa elämäänsä, mutta omistaja ei osaa päästää irti. Onko E/E-lonkkainen koira tarkoitettu elämään jatkuvalla kipulääkekuurilla?

Palatakseni Ocaan. Senhän olisi ehkä voinut pelastaa. Mutta väittäisin, niin hyvin kuin koirani tunsin, viimeisenä päivänään se valmistautui hyvästelemään kaikki rakkaimpansa. Ei se halunnut enää jatkaa elämäänsä ja olisi ollut väärin tuomita aktiivinen koira pakkolomalle ja elää pelon kanssa. Olen ehkä heikko, mutta itselläni ei luonto riittäisi lääkitsemään koiraa kokoajan. Päivä kerrallaan eläminen onnistuu, mutten tiedä riittäisikö itselläni luonne katsoa kipeää koiraa, joka tahtoisi liikkua, muttei pysty. Itse en tahdo pitkittää koiran kärsimystä itseni takia. Väittäisin, että koirasta kyllä näkee, milloin elämä ei enää maistu elämältä.

On minusta rohkeutta päästää rakkain menemään ja jäädä muistelemaan niitä hyviä muistoja, kuin pitkittää ja täyttää viikot katkeralla odotuksella siitä, mikä päivä onkaan viimeinen. Näihin sanoihin, ajatuksiin, Sussu kiittää ja kuittaa.