Koiraihmisten hienous

Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Niin varmasti onkin, mutta tiedättekö, kuinka hienoja ihmisiä koirat tuovat elämään? Etenkin jos jaetaan samat aatteet ja edes osittais samat koulutusmetodit. Yleensä myös toinen koiraihminen jaksaa jauhaa koirista ihan älyttömän pitkiä aikoja, rakastaa ruotia ongelmakohtia ja vaikka koirakin vaihtuu välissä, voi kuvitella saaneensa pysyvän ystävän. Etenkin, kun henkilöt tietävät, mitä on pyyteetön rakkaus jo koirien muodossa.

Olen nyt tovin koittanut muodostaa fiiliksistäni sanoja, joka on äärettömän vaikeaa. Haluaisin kuvailla teille lukijoillekin sen ilon, hyvän olon tunteen, liikutuksen, jonka aikaan sai kourallinen koiranaisia. Kerrottakaan taustana, että syntymäpäivähistoriani on kurja ja satuin täyttämään vuosia tuossa jonkin aikaa sitten. Vietettiin "synttäreitä" kahden vanhan kaverin kanssa, josta erityismaininta pikkumustalle. Junnu otti hyvin huomioon toisen koirapelon ja käyttäytyi nätisti, ei edes tunkenut yön aikana iholle.

rankat juhlat

Kun taas sinä sunnuntaina (25.1) oli se The päivä juhlia synttäreitä. Katja oli buukannut meille reissun hakemaan jotakin pöytää Helsingistä. Olin suostunut mukaan ja pääsin vielä auton rattiinkin. Hyvin veti Katja roolinsa ja selitti kovin kuinka syvältä on lähteä hakemaan pöytää, kun ei tiedä mahtuuko se autoon. Pohdiskelin hiljaa mielessäni, että olipa hyvin suunniteltu reissu. Matkamme kävi joutuisasti kohti Helsingin itäisiä osia ja aloin naureskelemaan paria risteystä ennen, että pöytähän on ihan Maijan lähellä. Voitaisiin siellä poikeata kahvilla. Tai, että Maija ainakin loukkaantuisi pahan kerran, jos jätettäisiin menemättä. Fiksu ihminenhän olisi tässä vaiheessa arvannut jotain. En minä osannut edes kuvitella.

Kurvattiin suoraan Maijan talon eteen ja naureskeltiin Katjan kanssa, että aika hauska yhteensattuma tämäkin, että pöydän nouto on samalla taloalueella. Sujuvasti vielä puijattiin, että Katja oli sopinut pöydän haun puolen tunnin päähän - joten oli luppoaikaa. Käskyn sain soittaa Maijalle (mokoma leikki hyvin yllättynyttä) ja tuli avaamaan oven. Iloisesti rupatellen yläkertaan, enkä vielä edes vaatteita riisuessa älynnyt --- Paitsi sitten huomasin kakun. Ja Essin. Ja yllätys, sekä liikutus oli taattu. Onneksi Nauru tuli pelastamaan päivän ja kaivautui rapsuteltavaksi. Hetken meni prosessoida, että oikeasti, minulle oli järkätty yllätyssynttärit. Maija oli piirtänyt upean kuvan Linkistä ja kehystänyt sen ja paikalla oli kolme minulle kohtuullisen läheistä ihmistä, joiden pariin koirat ovat vieneet.

Lahjani <3

Ensikohtaamiseni Maijan kanssa oli joskus silloin, kun Oca oli nuori ja holtiton. Silloin, kun hävetti viedä sitä mihinkään. Maijan agikoulutukseen otimme osaa ja tuo vallan hurmaava punapää tulikin hakemaan meidät mukaan. Jännitys oli käsin kosketeltava ja koko matkasta muistan hieman räväkän kuskin kommentin: "Oho, pitäs varmaan seuraa valoja, kun ei päivällä voi punaisia päin ajella." Siinä vaiheessa meikäläisen pasmat meni hieman sekaisin. Koulutus oli mukava, koira käyttäytyi ja Maija oli kiva. Erinäisesti vierailtiin agissa Ocan kanssa. Vasta viimevuonna taisin kunnolla uskaltaa ystävystyä tämän ihailemani ihmisen kanssa. Ehkä asiaa edesauttoi Ocan poismeno ja pieni Naukulainen. Nykyisimmin "nähdään kerran vuoteen" on muuttunut onneksi hieman lyhykäisemmäksi väliksi. Onneksi on facebook ja muut tavat pitää yhteyttä.

Katja taas asteli elämääni reilu vuosi sitten. Sekopäinen issikka-aussienainen puhui, puhui ja puhui. Lähtiessäni kimppalenkille, ei kyllä tylsää hetkeä tullut. Koirat bailasivat ja vielä 9kk ikäinen Linkki oli Lumonkin mielestä kiva ja hieman nuorempi Tuike tykkäsi bortsupojasta. Paljon ovat ajat muuttuneet siitä, mutta aina puhelias treeniseura ei ole koskaan huono vaihtoehto. Katja on hieno ihminen suoruudellaan, puheenlahjoillaan ja temperamentillaan. Katjan kanssa on tehty jo tähän mennessä monet reissut ja aina ne ovat huumorinsävytteisiä. Yksi parhaista.

Essin ensimmäistä kohtaamista olen joutunut muistelemaan jonkin aikaan. Mutta eipä siitä taida kunnolla vuottakaan olla, kun nähtiin ensimmäisen kerran oikeasti? Netin kautta olen Essin tuntenut jo pidempäänkin, mutta vasta viime kesänä näkeminen onnistui. Essi on mukava tyyppi suloisen pehkocollien kanssa. Aivan lyömätön pari. Essin kanssa harvemmin juttelen, mutta aina nähdessämme juttu kyllä luistaa.

Näinkin hienoja ihmisiä olen saanut elämääni koirien suhteen. En tuntisi näitä tyyppejä ilman koiria, joka olisi äärettömän surullista. Vaikka välillä ottaakin päähän Maijan tapa olla oikeassa tai Katjan jatkuva puhe. Silti olen ihan äärettömän onnellinen ja liikuttunut siitä, millaisia tyyppejä on. Vieläkin meinaan herkistyä muistellessani sitä uskomatonta fiilistä.